Onnellisuus, itsesäätely ja arviointi koulussa

Onnellisuus Frank Martelan mukaan, kuultuna tänään aamulla kauppareissulla Yle Puheelta - ja sen mukaan miten muistan (edit 12.1.2015 tässä linkki juttuun http://areena.yle.fi/radio/2245897 ja tässä linkki tekstiin aiheesta http://oppiminen.yle.fi/psykologia-ihmissuhteet/nakokulmia-positiiviseen-psykologiaan/onnellisuus-syntyy-hyvan-tekemisen-sivutuotteena), koostuu seuraavista kokemuksista

• Merkityksellinen tekeminen
• Omien tekojen merkityksellisyys muille
• Hyvän tekeminen

Martela  vetosi tutkimuksiinkin, joissa on todettu seuraava. Ihmisiltä kysyttiin, mitä he tavoittelevat. Nämä tavoitteet jaettiin ulkoisiin (raha, maine, ulkonäkö) ja sisäisiin (itsensä kehittäminen, ihmisssuhteet, hyvän tekeminen; olikohan merkityksellisyys/pystyvyys vielä viimeinen?). Seurannassa ihmiset olivat saavuttaneet niitä asioita, joita tavoittelivatkin. Sisäisiä tavoitteita haluavien onnellisuus oli lisääntynyt, ulkoisia tavoitteita haluavien laskenut. 

Kannattaa siis tavoitella noita sisäisiä.

Itsesäätely ja sen pohjalla itsetuntemus ovat tärkeitä asioita. Mikko Saari kirjoittaa blogissaan 9.1.2015: "Lapsen itsetuntemuksen ja itsekunnioituksen perustana on hänen olemuksellisuuden tunteminen, kunnioittaminen ja rakastaminen. Rakastamalla lasta sellaisenaan, kuin hän on tähän maailmaan sattunut syntymään opetamme häntä rakastamaan itseään terveellä tavalla. Itsensä hyväksynyt ja itsensä tunteva ihminen on vapaa katkeruudesta, kateudesta, kyynisyydestä, vihasta sekä inhosta toisia ihmisiä kohtaan." 

Millainen koulu auttaa ihmislasta kasvamaan kohti muiden ja omaa onnellisuutta, itsetuntemuksen, itsesäätelyn avulla ja kohti autonomian, pystyvyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksia? 

Oikein toimiva arviointi on minusta vahvin tapa kehittää koulua instituutiona haluttuun suuntaan. Oli äimistyttävää huomata kuinka sähköisen ylioppilaskokeen tulo toi e-oppimishypen varhaiskasvatukseen asti kahdessa vuodessa. Arvioinnin äärimmäistä merkitystä, hyvässä ja pahassa, ei siis voi yliarvioida nimen omaan opetus- oppimis- ja arviointi-instituutio koulun kehittämisessä. Tästä asiasta kirjoittaa tänään Pekka Peura hienossa, käytännöllisessä ja kokemuksellisessa tekstissään Oppimisen omistajuus ja arvioinnin omistajuus: "Itsearviointi ja oman osaamisen tunnistaminen on toki aluksi oppilaille vaikeaa, vaatihan se kuitenkin korkeamman tason ajattelutaitoja, mutta jos he jossain vaiheessa vuosien harjoittelun kautta tämän oppisivat, voisivat opettajat siirtyä jatkuvan arvioimisen sijaan kannustamiseen ja oppimaan ohjaamiseen (huom. perusopetus- ja lukiolaki)." Arvioinnin muuttaminen on siis koko koulun toiminnan muutoksen vipuvarsi.

Mihin me pyrimme? Millainen on se onnellinen, muille ja itselleen hyödyllinen ihminen, jollaista haluamme olla kasvattamassa? Ohjaako toimintaamme sellainen ajattelu, että jokainen tekomme on itselle ja nuorelle ymmärrettävä askel kohti yhteistä ja selkeästi julkilausuttua unelmaa ja tavoitetta?

Vastaan itse, että en tiedä. Minusta tuntuu, että toimimme jonkun intuition vallassa, jota ohjaa käsitys vaikkapa nyt tottelemisen välttämättömyydestä,  että voisi vähän myöhemmin olla itsesäätelykyinen ja oma-aloitteinen. Eikö tuossa kuljeta ilman mitään selitystä yhteen suuntaan ja oleteta perään (lähes?) 180 asteen käännöstä ilman mitään sen kummempaa selitystä tai perustelua. Minusta tavoitteemme puheissa ja teoissa ovat eriytyneet. Nuoret eivät voi nähdä, mihin kasvatus pyrkii, kun aikuisten sanat ja teot ovat ristiiriidassa.

Kiitos teille ajattelun herättäjille Frank MArtela, Mikko Saari ja Pekka Peura. Aion tämän pohjalta, Pekka Peuran käytännöllisyyden innoittamana ja muiden valaisemana, pitää pedagogisen kahvilan omassa koulussa aiheesta: 

"ENTÄS JOS - arvioinnin omistajuus?"      

- Puhetta omista unelmista, 

yhteisestä visiosta 

ja teoista 

polkuna kohti yhdessä omistettua tulevaisuutta.