Viime keväänä
pitkän, pitkän tauon jälkeen aloin pyrkiä takaisin tvt-asioiden aallonharjalle. En tarkoita että guruksi, vaan niin, että tietäisin missä mennään. Guruilun aika oli 90-luvulla, josta olin omasta halusta palannut takaisin ihmisten pariin ja kouluun. Tosin vain rehtoriksi.
Nyt olen siis palannut miettimään mobiilin, somen yms. roolia koulussa, oppimisessa, yhteisöllisyydessä. Twitter on ollut minulle se runsauden sarvi, jossa toisen löytämät viisaat on helppo löytää ja seurata. Vaikka moni asia on masentavan samoin kuin 90-luvulla, juuri tässä on tapahtunut iso kulttuurinen murros. Onko hyvä vai/sekä paha, että lähiyhteisön merkitys vähenee, kun hengenheimolaisia löytyy ympäri galaksia, en osaa sanoa. Kivaa se kuitenkin on.
Innostuin,
kun luin taas eilen Aviva Dunsigerin blogia, tällä kertaa kirjoittamisen opetuksesta. Itse asia oli painavaa ja innostavaa. Mihin kiinnitin erityisesti huomiota, oli Dunsigerin luokan fyysinen oppimisympäristö. Se on HIENO! Juuri noin pitää toimia. Fyysinen ympäristö kertoo enemmän kuin tuhat sanaa tai sata kuvaa siitä, millainen on sosiaalinen ja mentaalinen oppimimisympäristö. Mitä jään miettimään?
Tämähän ei ole Suomessa!
Pisan mukaan Suomi on oppimisen osaamisen ja toteuttamisen kehto. Näin sitä varmaan yksi ja toinen ammattikasvattaja on alkanut ajatella. Jos jotain on pielessä, niin se on kuntapäättäjien pienet aivot ja rahapussit. Itse opetus on niin hyvässä tikissä, että täydellisestä puuttuu vain se raha.
Saku Tuominen arvostelee työkulttuuria
ja siinä samalla huitaisee peruskouluakin Kodin kuvalehden jutussa. Töissä pitäisi osata olla fiksummin ja vastuullisemmin, eikä niin kuin peruskoulussa - tunnit täyteen ja omena opettajalle. Eli niin kuin Himasen "moitteettoman oleskelun" vyöhykkeellä. Miten se nyt noin sanoo? Suomalainen peruskouluhan on maailman paras.
Millainen meidän peruskoulumme on? Keskinkertainen?
Näistä näkökulmista herää ajatus. Onko suomalainen peruskoulu niin keskinkertainen, että siellä ei ole laaksoa eikä kukkulaa. Pärjäämme isoissa testeissä, koska huonoja ei ole. Miten on sitten toisessa päässä käyrää? Inhoan puhetta huippuyksiköistä. Sen sijaan janoan innovaatiota, innostusta, uuden etsimistä. Miksi niitä tuntuu löytyvän vääristä maista eikä sieltä, minkä Pisa on pyhittänyt?
Mitä suomalainen koulu voisi oppia
Kyllähän meillä on Suomessa hyviä kouluja ja hyviä opettajia, tietysti. Mietin vain, onko meillä jotain opittavaa juuri tässä. Opettajuus Suomessa on perinteisesti hyvin yksityistä. Jakaminen on yhtä hankalaa onnistumisten ja ongelmien kohdalla. Erilaisen hyväksyminenkään ei ainakaan oman kokemuksen mukaan ole suurimpia vahvuuksiamme. Syntyykö tässä tilanne, jossa innovaatio jää luokan seinien sisään ja käpertyy kokoon? Parhaimmillaankin se saa näkyvyytensä sosiaalisessa mediassa, mutta ei omassa lähiyhteisössä. En näe tässä sinänsä mitään pahaa. Seuraus vain on aika väistämättä se, että innovaatio ei saa kaipaamaansa resurssia ja jää puristuksiin. Innovaatio haittaa ja uhkaa omaa yhteisöä, koska tapana ei ole, että jokainen tekisi avoimesti tavallaan ja kokemuksia vertailtaisiin yhdessä. Onkohan tämä asia jossain muualla toisin? Vastatkaa te jotka tiedätte!
Joka tapauksessa, ollaan avoimesti kiinnostuneita toisistamme, niin omassa lähiyhteisössämme kuin vaikka Twitterin kautta koko oppimisen maailmassa! Twitter kertoo minulle enemmän koulun kehittämisestä kuin Pisa koskaan. Ilman Pisaa kovin moni vain ei olisi ollut kiinnostunut meistä. Jos se nyt on niin tärkeää :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti