Mukavuuskulttuurista, velvollisuudesta
- ja matematiikan opiskelustakin - on käyty paljon keskustelua. Alli Huovinen on monesti nostanut esiin matematiikan "dissaamisen" ja vähäisen postiivisen medianäkyvyyden. Itse näen, että ei tässä ongelmana (pahan puhumisessa) ole tämän hetken koululaiset, vaan "vanhoina hyvinä aikoina" koulussa olleet aikuiset - eli juuri me. Ongelma ei siis ole syntynyt nyt, vaan on seurausta mukavuuskulttuurin ja velvollisuuskulttuurin muutoksesta. Matikalla on siis jo pitkällä ajalla syntynyt maine työläänä ja tylsänä kouluaineena. Se vaan pulpahtaa pintaan nyt, kun on sallittua sanoa "mutku mä en haluu".
Luulen, että sitä velvollisuudentuntoa ei medianäkyvyydellä saa. Pitäisikö matikan tehdä sama kuin koululiikunnan - pyrkiä elämyksellisyyteen ja innostavuuteen, irti maineesta mittaamisesta, luokittelusta ja pakottamisesta. Velvollisuudentunto kun ei meitä enää nykyään aja, ainakaan ihan kaikkia.
Ongelma kai on se, että nykynuori kaipaa välitöntä hyötyä ja nautintoa - vähintään merkityksen kokemusta sidottuna omaan maailmaansa. Tämä matematiikan hyödyllisyyden perustelu ei osu sinne.
Onko ratkaisu sitten verkkoympäristöt, mobiilius ja monimediaisuus? Voi olla, mutta näkisin nämä kaksi keskustelua kuitenkin erillisinä, vaikka ne kyllä liittyvät toisiinsa.
- Onko mahdotonta, että koulu voisi muuttua niin, että matematiikka olisi oppijalle kiinnostavaa
- Olisiko syytä pitää ainakin välillä erillään
- motivaatio- ja jaksamisongelmat ja toisaalta
- monimediainen oppimis-/opetuskulttuuri?
On kai kaikille aika selvää, että sellainen "ponnisteluhalukkuus" on miettimisen arvoinen ongelma. Samaan aikaan, mutta ei ehkä siitä johtuen, monimediaisuus tuo sekä uusia mahdollisuuksia että uusia haasteita oppimiskulttuuriin.
Ihan arkisesti:
- läppärit ja täppärit voivat auttaa motivoitumisessa, mutta ne ovat varmasti osa menestyjien opiskelu- ja työkulttuuria.
- Pidetään niistä motivoitumisongelmaisista huolta joka tapauksessa parhaamme mukaan, mutta ei sotketa sitä turhaan tähän.
Ei matematiikkaa pidä kenellekään väkisin opettaa. Opetettakoon niille, joita kiinnostaa ja muille välttämätöntä laskentoa kaikkia mahdollisia ipadeja sunmuita apuvälineitä käyttäen. Lukion osalta matematiikasta saa käsityksen, kun lukee tulevan Solmun pääkirjoituksen. Se löytyy Solmun sivustolta uusien kirjoitusten joukosta otsikolla "pitkän matematiikan opetussuunnitelmasta.". Siinä kuvattu matematiikka on ihan itsessään kiinnostavaa, ja jos sitä ei sellaiseksi koe, on syytä lukiossa valita tai vaihtaa lyhyelle matematiikalle. Samalla tietenkin valitsee itsensä pois monelta kiinnostavalta alalta, mutta asiahan on niin, että sitä saa mitä tilaa.
VastaaPoistaEi kyynistytä. Koulu on kasvattamista, matematiikka on osa sitä. Kun nämä asiakkaat luulevat tulevansa valintamymälään, ei nyt sentään aleta itse sitä vahvistamaan.
PoistaErinomainen opettaja inspiroi, siitä lähdetään :
Vaikka on pelit ja vehkeet, niin insinööri ottaa A4 lehtiön ja vetää sinne ensimmäisen konseptinsa ongelmasta tai ideasta. Kynää ja paperia ei vapauden osalta päihitä digitaaliset laitteet. Niitä käyttäessä asian ydin unohtuu, vaikka tekniikka olisi 100% hallussa.
VastaaPoistaMukavuuskultuurin takia ei vaivauduta opettelemaan käden hienomotoriikkaa. Tosi silloin numeroiden piirtokin tuntuu vaikealta ja varsinkin jos pistäisi pystyä tekemään kahta asiaa yhtäkään: ajatella ja kirjoittaa.
Noin se voi olla nyt ja ehkä jatkossakin - kenpä tietää.
PoistaRuutupaperi tai voivottelu ei muuta maailmaa, jossa jo olemme.
Uutta matoa koukkuun, se on opettajan hommaa. Jos ei entinen nappaa, täytyy kehitellä uusia.
Uudelleen ja uudelleen. Se on tämän homman suola.