If it's not fun, we're not interested

Kun "Käskemällä ei mitään saa", olisiko parempi käyttää "Innostumisen pedagogiikkaa"? Jotain tuolla pelipuolella on osattu tehdä oikein, kun "Suomalainen peliyhtiö Supercell kasvaa valtavaa vauhtia" ja Rovion lisäksi muutkin pelifirmat menestyvät. Koulussakin menee hyvin, mutta muunkinlaisia merkkejä on näkyvissä. Mikä on se virhe, joka pitää korjata? Vasta sen jälkeen kannattaa miettiä miten.

Koulu on peli, jossa on kurja juoni

Asia, jota olen miettinyt jo pitkään sai sanallisen muodon, kun porukalla pelasimme Dragonbox-peliä lasteni kanssa. Ensin tajusin, että tämä on hyvä  - hyvä pelinä ja hyvä oppimisen kannalta. Alustassa on paljon samaa kuin Angry Birds'issä ja monessa muussa:

• monta peräkkäistä "kappaletta", "chapter'ia" tai "episode'a", joissa 
• jokaisessa on monta peräkkäistä tasoa. 
• Seuraavaan tasoon ei pääse jos ei saa edellistä läpi. 
• Tasosta voi saada 1-3 tähteä. 
• Uudelleen voi yrittää niin monta kertaa kuin haluaa ja tasoon voi palata milloin vain parantamaan tulosta.

Mitä tuo muistuttaa? Koulua!

By amishsteve

Photo license:  Some rights reserved

Koulussakin on

• kappaleet = luokkatasot; 
• tasot = kurssit tai ainesisällöt; 
• tähdet = numerot; 
• seuraavalle luokalle ei pääse, jos ei selvitä edellistä.

Missä on ero? Siinä, että

• juoni on piilotettu täysin näkymättömiin  (rumasti sanottunakunhan puuhastellaan, opettaja kyllä kertoo kun peli on läpäisty)
• tai jos ei puuhastella, pelataan siksi, että on käsketty pelata
• jokainen pelaa samassa tahdissa - miettikää Angry Birds'iä niin että sitä pelattaisiin samassa tahdissa 30 ihmistä kerrallaan :)
• Pakko vielä lisätä Miikka Salavuon ajatuksesta noussut omna ajatus: motivaation merkitystä ei voi naliarvioida. Itse käännän sen niin päin, että merkitykselliyyttä ei voi yliarvioida nykynuoren motivaation lähteenä. Peli voi(siko) olla merkityksellinen sinällään - silloin kun muu tavoite ei nappaa.

Kumpi toimii tämän päivän maailmassa - kysyn vaan

Pitäisikö siis muuttaa koulu oikeasti peliksi. Tehdä kunnon käyttöliittymä. Otavan opisto on jotain tällaista lukion osalta jo tekemässä.

Pelibusineksessa menee hyvin - Suomi on Forbesin ja Hesarin jutun mukaan paras paikka maailmassa pelikehittämiselle. Suomi on myös edelleen aivan ehdotonta huippua oppimisen ja opetuksen saralla. Hassua, että kummastakin asiasta on niin hutera käsitys siitä, miten me sen teimme. Tarmo Toikkanen käsittelee näitä blogiteksteissään "Suomessakin keskusjohtoiseen opetukseen, opetusteknologia troijan hevosena?" ja "Koulu on jo peli".

Pitääkö aina olla kivaa?

21.4. klo 8.40

Facebookissa Kati Pohjanmaa esitti muutamia hyviä kysymyksiä. Pitääkö aina olla kivaa? Onko elämä ja oppiminen peliä? Pitääkö töissä aina olla kivaa? Elämähän on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, ja siihen kuuluu, että välillä on vaikeatakin.

Kun tunnen Katin , niin vastaan, että noinhan se onkin. Aikuinen tietää, että elämässä on kaikenlaista. hyvässä tapauksessa on kokemus innostumisesta ja kokemus suorittamisesta. Eri päivinä ja aikoina elämästä löytyy  erilaisia sävyjä ja motiiveja.

 
Katin esittämä siis toimii, jos pitää hyväksyttävänä lähtökohtaa "jokainen on oman onnensa seppä". Minulle se ei koulun paradigmaksi ihan riitä, sillä nuori ei voi valita mihin yhteiskuntaan ja perheeseen syntyy. Ei ole kovin mielenkiintoista, että sopivilla taustoilla nuori pärjää koulussa, tehtiin siellä mitä hyvänsä. Sen sijaan on mielenkiintoista, jos opettaja saa luuseriksi tuomitun oppimaan ja innostumaan - siis kokemaan että on kivaa - ihan sama, kumpi tulee ensin.

Mihin perustuu Rovio, Supercell, Nokia - kaikki jotka onnistuvat? Siihen, että innostuvat ja pakertavat sitten vai että pakertavat ja innostuvat sitten?

Ei aina ole kivaa. Ajattelen niin, että 1) innostut ja onnistut 2) sitoudut 3) syntyy velvollisuus ja jaksat pakertaa. 4) Koet onnistumista yhteisön ja velvollisuuden täyttämisen kautta. 

Minusta kaikille kuuluu velvollisuus yhteisöään kohtaan. Kaikille kuuluu oikeus innostua.

- ja sitä paitsi, mä haluan myös eläkkeen :)