Virtuaalilääkäri ja virtuaaliope?

Tuoreen uutisen mukaan Google testaa jo toimintoa, jonka avulla jotain sairautta googlaava ihminen yhdistetään netin virtuaalilääkärille. Monenlaisia ajatuksia herättävä uutinen! Haluan ihmisen hoitamaan itseäni! No ei se ihminen minua hoida nytkään vaan tuijottaa ruutua! Entä, voisiko jotain asiaa hakeva ihminen ohjautua virtuaaliopettajalle, joka opastaisi asian äärelle? 

Lääkärin työ on muuttunut sellaiseksi massojen läpimenoajan optimoinniksi, että persoonallisuus ja kohtaamien ovat siitä kaukana. Teknologian kehitys mahdollistaa jo nyt älypuhelimiin liitettävien mittalaitteiden avulla monenkinlaisen terveyden ja sairauden seurannan, laboratoriotestit jne. Tämä kehitys tulee varmasti jatkumaan. Tavallaan pelottavaa ja kiehtovaa yhtä aikaa, kaikenlaisia yksilön tietosuoja-asioitakin siihen liittyy. Mutta, jos se mahdollistaa sille oikealle lääkärille enemmän aikaa kohdata ja koskettaa oikeasti apua tarvitsevaa ihmistä, ollaan minusta hyvällä tiellä!

Milliaisia haasteita ja mahdollisuuksia virtuaalimaailma tarjoaa koululle?

Entä opetuksen kentällä? Teknologian kehitys voisi siis mahdollistaa lääkärille (ja potilaalle) paluun henkilökohtaisempaan suhteeseen, kun triviaali massan suodattaminen tapahtuu muualla ja helpommin?
Samalla tavalla opettamisen ei enää tarvitse olla vuosi etukäteen aikataulutettuja 45min settejä. Ollaan oppimisen asialla, mutta realismia on 10 min kokoontumista ja välineiden esille saamisen odottelua. Sitten ehkä 15 min koko porukalle luennoimista - niin että opettaja yrittää kohdistaa sen mediaanioppijalle. Samalla merkittävä osa porukasta osaa asian jo ennestään ja toisaalta yhtä merkittävä osa ei osaa pohjataitoja niin hyvin, että pystyisi täysipainoisesti seuraamaan opetusta. Ja kuinka paljon vartissa edes ehtii opettaa? Sitten seuraa 15 min harjoittelua, jossa kaikki aloittavat perustasosta ja etenevät tahtinsa mukaan vaativampiin harjoituksiin. Sitten 5 min lopetusta - eikä henkilökohtaista ohjausta ollenkaan, yksilöllisestä sitoutuneesta oppimisesta tai yhteisöllisestä tekemisestä puhumattakaan. Vaativat soveltavat harjoitukset jäävät kotitehtäviksi, koska käytettävissä olevan 45 minuutin slotin sisään niitä ei mahtunut. Kotona sitten sillä nohevalla on usein sitoutuneet ja taitavat vanhemmat, sillä vähemmnä motivoituneella ehkä samankaltaiset vanhemmat. Oppimisen erot sen kuin kasvavat.

Mikä voisi muuttua, tässä helposti saatavan tiedon ja monimutkaisten taitojen maailmassa?

Koulu voisi ja sen pitää muuttua henkilökohtaisen ohjauksen ja yhdessä tekemisen foorumiks, kun opettajuus osataan ja halutaan ymmärtää uusiksi. Oikein ymmärrettynä teknologia voi siis lisätä inhimillisyyttä ja yhteisöllisyyttä, eikä vähentää sitä. Toki toisinkin sen voi nähdä ja toisin se voi mennä.

Koulun tämän hetken ongelma on juurikin sen suurin vahvuus eli opettajan autonomia. Autonomian edut osaa kuvata jokainen, ne näkyvät niin viime vuosien tuloksissa kuin tämän päivän koulussakin. Ongelmaksi muodostuu se, että tietojen välittäminen ei ole enää kovin hottia, kun relevantti opettelemisen arvoinen tieto on niin vaikea määritellä. Toisen puolen muodostaa se, että myös oppilas kaipaa autonomian kokemusta.

Suomalainen koulu on opettajineen ainakin vielä hyvin arvostettu. Silti, aika moni relevantti taito opitaan jossain muualla. Se ei pidemmällä tähtäimellä lupaa hyvää koulun arvostukselle, varsinkin kun tulevaa menestystäkään ei voi koulussa itselleen varmistaa.

Oppia voi muuallakin ja jotkut eivät opi oikein koulussakaan. 

Muutos lienee tulossa, koulussakin. Oppija kaipaa autonomian kokemusta, hallinnan/pätevyyden kokemusta (mastery) ja yhteisön merkityksellisen jäsenyyden kokemusta.  Autonomia toteutuu koulussa heikosti ja sen ubiikki oppiminen haastaa tehokkaasti jo nyt. Mastery toteutuu vaihtelevasti.  Osa osaa ennestään, osa oppii ihan mukavasti, mutta osa ei opi ainakaan kovin tehokkaasti ja innostavasti. Ei kovin hyvä saldo siis.

Mikä on tärkeintä?  

Yhteisön jäsenyys on jo nyt koulun tärkein juttu. Kavereiden takia tullaan tai ollaan tulematta. Nuorten yhteisö ei vain juurikaan liity oppimiseen. Sen sijaan se liittyy esimerkiksi viihtymiseen ja kiusamiseen. Ja siksi se kyllä vaikuttaa oppimiseen, vaikka nuorten yhteisöt koulussa eivät juuri oppimisyhteisöjä ole. Tai - ovathan ne - ne vain suuntautuvat johonkin muuhun kuin siihen, mitä aikuisten yhteisö on määritellyt oppimisen kohteeksi.

Kun nuo kolme (autonomy, mastery, contribution ... toisi vaikea löytää suomenkieliset termit) ruuvataan kohdalleen, voidaan saavuttaa koulu, jossa nykyiset ja tulevaisuuden teknologiat mahdollistavat hyvinvoinnin ja oppimisen jokaiselle teollistumisen ajan koulua paremmin. Myös yhteisöllisyys rakentuu noiden kautta luonnollisesti yhteisen tehtävän äärelle. Sen me olemme koulussa jotenkin  'mahdottomana' jättäneet edes tavoittelematta. -huomio: Dan Pinkin termit ovat 'autonomy, mastery, purpose'. Hyvät nekin, mutta tuo yhteisön tärkeän jäsenen näkökulma 'contribution' on vielä tärkeämpi.

Ja samanlaisen paradigman muutoksen voinee ajatella myös terveydenhuollon muuttujan maailmaan, viitaten alussa olleeseen linkkiin.