Wahlroos ja syrjäytyminen

Kuva ko. HS:ssa

Tänään Hesarissa oli juttu, joka piti lukea oikein ajatuksella. Wahlroos lausuu mielipiteitään. Menestynyt ja viisas  mies, mutta nyt kyllä ärsyttää Björn Wahlroos: Suomalainen yhteiskunta kannustaa syrjäytymään.

Lähden siitä ajatuksesta, että juttu siteeraa Wahlroosia oikein. Jos tässä menee pieleen, pahoittelen.

"Jos me kehitämme yhteiskuntaa jatkuvasti sillä lailla, että syrjäytymiseen johtavat vaihtoehdot ovat helppoja valita, niin me saamme lisää syrjäytyneitä ihmisiä."

"Ilmainen koulutus on merkinnyt sitä, että ei menetetä varmaankaan yhtään lahjakkuusreserviä."

Olen Wahlroosin kanssa samaa mieltä siitä, että syrjäytymistä ei saa tehdä helpoksi valita. Sitä ei saa tehdä ollenkaan valittavaksi, ainakaan siinä mielessä, jos syrjäytyminen merkitsee oman elämän ja tulevaisuuden hallinnan tunteen menettämistä, passivoitumista ja masentumista jne. Mielenkiintoiseksi asia tulee tuon "lahjakkuussreservin" kautta.Kasva(tetta)vat koululaiset ovat siis reservi, jota hyödynnetään, varmaankin vielä systeemin tarpeen mukaan. Tätä ajatusta vastustan sydämestäni.

Me kaikki koulussa toimivat tiedämme - väitän näin, vaikka en kaikkia koulussa toimivia tunne - että lahjakkuutta menetetään. Syrjäytyneen perheen lapsi ei koe koulua mielekkääksi ja lahjakkuuspotentiaalistaan huolimatta syrjäytyy. Surullista, mutta totta.

Väitän, että Wahlroos ei ole kokenut syrjäymistä. Väitän, että hän ei ole nähnyt syrjäytymistä. Väitän, että hän ei ymmärrä syrjäytymistä. Ihmettelen, että sillä pohjalla haluaa sanoa jotain syrjäytymisestä.

Ja mikä tärkeintä - syrjäytymisen ongelma ei ole ollenkaan lahjakkuusreservissä Se on jokaisen ihmisen ainutkertaisessa arvossa, joka on pyhä ja loukkaamaton. Nyt sitä loukattiin ja samalla minua.

Bloggaamisesta

Sosiaalisen median merkitystä kun nyt korostan oppimisessa ja opettajuudessa, täytyy hieman pohtia omaa hommaa viimeisen vuorokauden aikana. Ei ole helppoa tämä blogaaminen!

Oli todella työn takan saada tämän blogin ulkoasu sellaiseksi, että se olisi lukijalle hyvä ja toisaalta kertoisi  sitä, mitä haluan sen kertovan - myös ulkoasullaan ja toiminnallisuudellaan, ei pelkästään sisällöllä.

Mitä tein:

• päätin lisätä kuvia ja siten tutustuin Flickr'in käyttöön
• lisäsin kuvia ja opettelin, miten ne Bloggerissa käyttäytyvät
• säädin ulkoasua, vaimo antoi palautetta :)
• lisäsin Twidgetit, jotta Twitterin merkitys some-käyttäytymisessäni tuli esille

Menihän siinä aikaa eikä se helppoa aina ollut. Mutta nyt blogi näyttää tältä, palautettakin saa antaa.

Edit klo 18:40: Muutin kommentoinnin kaikillel avoimeksi, mutta mun tsekkauksen kautta. sellaista toivottiin. Kokeillaan nyt näin.

Koulu ja sosiaalinen media

Juuri alkaa Luoti-koulutus aiheesta. Nuhaflunssan vaivaamana aion seurata :)
Itse aihe on ollut hyvin esillä tänään, mm. seuraavien linkkien kautta.

Some-ahdistus voi iskeä opettajaan (YLE);
Avaimia sosiaaliseen mediaan (Harto Pönkä)
Nettisukupolven taidoista luullaan liikoja (HS)

Oppilaat ja opiskelijat ovat pääasia.

• Suostuvatko he siihen, että joku sanoo, että sosiaalista mediaa ei ole? Eivät. 
• Elävätkö yritykset vuorovaikutuksellisesti netissä? Kyllä. 
• Kenen kuuluu päättää, millainen on koulu? Päättäjien. 
• Kenen kuuluu se toteuttaa? Opettajien. 
•  Kenen kuuluu älähtää, jos ei toimi? Huoltajien. 
• Kuka protestoi, jos koulu on hölmö paikka? Oppilaat. 
• Onko sosiaalinen media olemassa? On. 
• Pitääkö sen kanssa osata toimia? Pitää. 

Onko pakko tykätä, jos ei haluu? Ei. 
Poistuuko sosiaalinen media siis  paikalta? EI :)



Harto Pönkä generoi minuun ajatuksia etänä kesken webinaarin:
Opettajan tehtävä on omistaa "näky" ja jakaa sitä muille, ei väkisin vaan avaamalla ovia. Some on ovi.

Oli turha haaveilla lentämisestä ennen lentokoneita. Mutta silti pitää haluta lentää, jotta se kone olisi mielenkiintoinen. Pointti: lentäminen on muuttanut maailmaa myös niiden osalta, jotka eivät pidä lentämisestä. Vaikkapa tomaatit lentävät, samoin kirjeet ja paketit, ihan kaikille.

Pidä ensin suitset tiukalla, niin voit sitten löysätä

Sain idean tähän tekstiin mainiosta keskustelustamme Twitterissä:

  Mikko Jordman @MikkoJoo

• Mielenkiintoista; ope on tärkeä.
  (RT @vahis: Duncan Tells Teachers To Lead the Transformation of Teaching zite.to/A6vMiH #edtech)

  Kaisa Vähähyyppä @vahis

• open tärkeys vain korostuu teknologiaa käytettäessä, mutta open rooli muuttuu

  Kari Rajala @KariRajala 

• Lukiossa on open haaste opiskelijoiden konservatiivisuus. Alakoulu on nyt muutoksessa tosi tärkeässä roolissa!

Mennään ihan arkisen strategia-ajattelun ytimeen:  

Jos haluat päästä jonnekin, toimi seuraavasti - näin ajattelen sen menevän koulussa.

1. Luo visio: mihin olet pitkällä tähtäimellä ja kaiken kaikkiaan pyrkimässä. Tämä on siis  "jatko-opintokelpoisuus", "peruskoulun tarkoitus", "hyvä elämä", "elämän hallinta" tai muuta sellaista
2. Luo keskipitkän tähtäimen tavoite: Mihin olen pyrkimässä tämän lukuvuoden aikana? Siis opetussuunnitelma.
3. Lyhyen tähtäimen suunnitelma: mitä tekoja teen tavoitteen saavuttamiseksi tällä viikolla / tällä jaksolla?

Tähän asti kaikki on loogista ja yksinkertaista. Missä tulee ongelma ja miten tämä liittyy Kariin viimeiseen twiittiin?

Mitä opettaja oikeasti arjessa tekee? 

Tavoite voi olla vaikkapa "Itseensä luottava, yhteistyötaitoinen, muita arvostava, oman oppimisensa omistaja". Silti arki lähtee rullaamaan siitä, että

• opetellaan olemaan jonossa
• opetellaan odottamaan vuoroa
• opetellaan lukemaan (merkityksettömiä) tekstejä, koska ei lueta vaan opetellaan lukemaan
• kirjoitetaan harjoituksia, ei siksi että joku niitä lukisi
• tehdään niin kuin opettaja sanoo

Itsekin opetan näitä ja vaadin noita. Ristiriita syntyy siinä, että nuo kaikki teot ovat merkityksellisiä, kun ne suhteutetaan koulusysteemin historiaan. Samaan aikaa ne ovat askeleita pois tieltä kohti sitä päätavoitetta.

Päätavoitteen, vision pitää olla selkeä ja tiedossa. Jokainen askel on teko kohti päätavoitetta. Jos ei ole, sitä ei kannata tehdä.

Alaluokilla me helposti toistamme kulttuurisesti merkityksellisiksi koettuja malleja, vaikka samaan aikaan itseäkin jäytää kummastus siitä, miksi toimin juuri näin.  Kun uusi opettaja aloittaa, hän saa usein tuon otsikossa olevan ohjeen. Siinä siihen sitten sosiaalistutaan ja opitaan.
Oppiminen on aika hauskaa hommaa. Poisoppimimen ei ainakaan itselle ole hauskaa koskaan.  Uusi ope oppii vanhan tavan ja samalla opettaa sen oppilailleen. Sitten jossain vaiheessa tulee aika (4. luokalla, eikö?), jolloin alkaa tulla palautetta, ettei tää olekaan niin hauskaa eikä opettajakaan ole aina maailman paras ihminen. Siinä sitä sitten mietitään, usein ihan oppilashuoltoryhmässäkin.

Miksi siis opetamme ensin jonottamaan ja sitten kun se on opeteltu, opetetaan siitä pois kohti autonomisuutta ja innovatiivisuutta. Joka on siis aika tavalla, ihan kuin tarkoituksella, siitä ihmisen taimesta juuri pois koulittu.Tavoittelimmeko esimerkiksi vastuullisuutta, mutta emme oikein tienneet mitä tai miten. Näin asia menee suhteessa näihin oppimisen metataitoihinkin, joihin vaikkapa tvt:n ja some:n koulukäyttö väistämättä pohjautuu.

Nöyryyttä hakisin siinä, että vaikka meillä on mahtava järjestelmä täällä Suomessa, innovatiivisimmat ja oppimislähtöisimmät jutut löytyvät useammin muualta. Kertokaa, jos olen väärässä. Ja tiedän, olen aika provosoiva nyt. Minusta tästä pitää keskustella.

Oppiminen, opetus, opetusteknologia ja etäopetus. Että mitä.

Satuin näkemään Mauri Ählbergin (vanhan didaktikkoni 80-luvun alkupuolelta) linkin Facebookissa Harto Pöngän hyvään kirjoitukseen etäopetuksesta ja opetusteknologiasta 11/2011. Osui johonkin, jota nyt vähän avaan. Teen sen lainaillen vapaasti irrallisia lauseita Harton tekstistä, ilman mitään tarkoitushakuisuutta. Lue koko alkuperäisteksti, niin ei tule tulkittua lauseita irrallaan väärin: Aktivoi oppijoita osallistumaan ja luomaan tietoa!



"...onko teknologian opetuskäyttö yhä vuoden 2005 tasolla. Samaa voidaan kysyä etäopetuksesta."

 Olen miettinyt omaa taustaani. En ole vanha, mutta ikääntynyt  olen tässä scenessä - mittarissa on vuosia ja kilometrejä. Jobsin elämäkertaa lukiessa tajuan, etttä hän oli 6 vuotta vanhempi ja olen elänyt sen kaiken - siis saman ajan. Aloitin tietokoneiden käytön 1983, opiskelemalla Tietojenkäsittelyopin laitoksella (aproon jäi). Olin omasta mielestäni tosi hidas lähtijä, mutta ekat pc:t taisivat tulla oliko se 1980... Siitä lähtien olen koneiden kanssa pelannut.

Hyppään 90-luvun puoliväliin. Siihen aikaa Helsingin opetustoimi eli kovassa nosteessa. Olin töissä "Tietotekniikkaprojektissa", jota ainakin yritettiin hypettää ympäri maailman. Tavoite oli olla Euroopan paras opetustoimi. Itse olin alkuun opetttajien kouluttajana, sitten Opetusviraston mediakeskuksen projektipäällikkönä. Ja mitä meillä mietittiin? Oli mahtavat koulutusohjelmat perusohjelmien opetuksesta perus.- ja jatkokursseineen. Henki oli hyvä, mutta metodiikka aika behavioristinen. Samaan aikaan OPH oli julkaissut pompöösin julkaisunsa "Uusi oppimiskäsitys". Tästä syntyi paradoksi, jota Harto edelleen purkaa. Oli tullut uutta laitteistoa, siihen liittyviä mahdollisuuksia, uudelleen lämmitettyjä käsityksiä oppimisesta (siis 1800-luvun koulureformistien tähteitä). Ja uskottiin, että kyllä se siitä lähtee.  Eipä lähtenyt, vaikka oikeaakin yritystä oli. Tein itsekin vaihtoehtoisia, sisältölähtöisiä kursseja ja niin tekivät jotkut muutkin. Kehittelimme sosiaalista mediaa ennen kuin sitä oli keksitty. Ja kävi kuten Nokian tableteille aikanaan. Ei jaksettu uskoa kuten Jobs. En väitä, että pelkkä usko olisi auttanutkaan :)

Oleellista on kuitenkin se, että kyse ei alkuunkaan ollut teknologiasta vaan kouluun, opetukseen ja oppimiseen liittyvistä uskomuksista ja kulttuurisista rakenteista.

"Huolestuttavaa on, että oppilaiden välistä vuorovaikutusta tuetaan selvityksen mukaan vain vähän"

 Harto on niin oikeassa, että sattuu. Liittykö tämä mitenkään opetusteknologiaan ja etäopetukseen. Saattaa liittyä, mutta minulle se kysymys on: miksi oppilaiden välistä vuorovaikutusta ei tueta, vaan tukahdutetaan siellä perusinstituutiossa, fyysisen koulun luokkatilassa? Onko sitten ihme, että sama siirtyy uusiin välineisiin ja niiden metodiikkaan.

"Tehokas oppiminen edellyttää oppijan aktiivista toimintaa ja tiedon prosessointia, jota kautta tietoa konstruoidaan ja liitetään osaksi aiempaa ymmärrystä. "

Täsmälleen oikein, minun käsitykseni mukaan. Miksi sitten "lähi"koulu ja "etäkoulu" molemmat pyrkivät johonkin representaatioon? Kai siksi, että tehdään se mikä on helppoa ja tuttua. Itselle parhaaksi oikeiden asioiden indikaatioksi on viime aikoina muodostunut: Jos se on vaikeaa, se saattaa olla tärkeää. Ja jos se tuntuu helpolta, olen todennäköisesti ampunut ohi maalin.

"Parasta olisi, jos opetuksessa päästäisiin opettajakeskeisyydestä oppijakeskeisyyteen."

Ilman sarvia ja hampaita, latasit Harto aika paradoksin. Että valmentamisen tärkein asia on juokseminen? Ei kai sentään. Sen sijaan se juokseminen on tärkeää, valmentaminen ei (paitsi valmentajalle joo).  Parasta olisi, jos puhuttaisiin VAIN oppimisesta ja opettajan työ olisi mahdollistaa sitä. Pitäisi siis keksiä joku uusi nimitys koko hommalle ja tätähän tässä on tehty niin kauan kuin muistan. Eteenpäinkin on päästy, mutta aina tulee uudet ihmiset miettimään samaa paradoksia ja rakenteet takana pysyvät hämmästyttävän samoina.

"Oppimistutkimuksen mukaan yhteisöllistä oppimista voidaan tukea tehokkaasti verkkoympäristöjen avulla."
Näin on varmasti. Oppimista voidaan myös estää kaikilla oppimisympäristöillä. Pitää tietää mitä pidetään oppimisena ja sen jälkeen valita sitä tukevat rakenteet ja metodiikka. Itselle herää ajatus, että kovin syvällä elää se teollisen ajan työläismassan hallinnan tarve - samanlaista, samoin ajattelevaa. Tarvitaanko tuollaista enää? Minusta ei, muitta ehkä jonkun mielestä tarvitaan, jos ei kuunnella julkisia puheita, vaan katsotaan tekoja. Tärkeä asia tämä kuitenkin on.

"Kannusta siis oppijoita osallistumaan ja luomaan tietoa – se kannattaa!"

Juuri näin se minun mielestäni on. Oppiminen on aina yhteisöllistä, vuorovaikutuksellista ja sosiaalista. Joskus se vuorovaikutus tapahtuu ajallisesti hitaammin, vaikkapa tieteellisessä tutkimuksessa. Silti siinäkin tarvitaan se yhteisöllinen konteksti, rikastamaan, arvioimaan ja valtuuttamaan. Ei ole oppimista ilman yhteisöllisyyttä, mutta syystä tai toisesta siitä ei tule luontevaa osaa oppimista tukevia rakenteita, olivat ne sitten lähellä, kaukana, verkossa tai koulussa.