sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Sähköiset ylioppilaskirjoitukset vai hyvä oppiminen?

AttributionNoncommercialShare Alike Some rights reserved by University of Saskatchewan
Vaikka ylioppilaskirjoitukset ovat tärkeä ja vakava asia, minusta ne ovat tässä nyt vipuvartena: koulun täytyy muuttua.

Nyt tuntuu, että joka paikassa keskustellaan sähköisistä ylioppilaskirjoituksista. Toki tässä on vähän lukion va (virkahaku päällä juuri nyt) rehtorin näköharhaa, mutta on asia ollut todella paljon esillä niin netin keskusteluissa, radiossa ja televisiossa kuin  printtimediassakin.

Keskustelu karkaa nähdäkseni vähän sivuun varsinaisesta asiasta. Keskustelu painottuu siihen, onko vuosi 2016 realistinen aikataulu ja onko YTL tiedottanut riittävästi jne. Itse ajattelen niin, että annetaan YTL:n tehdä työtänsä. He siellä tekevät hommaansa erinomaisen kuuntelevalla tavalla ja siksi on vaikea varmasti yksiselitteisesti tiedottaakaan.

Attribution Some rights reserved by orangeacid
Mikä sitten on se varsinainen asia?

Me kouluissa varhaiskasvatuksesta lukioon voimme nyt alkaa keskittyä siihen, mikä joka tapauksessa tulee, oli se vuosi kirjoitusten osalta sitten 2016 tai 2019. Tai vaikka kirjoitukset eivät koskaan muuttuisi. Maailma on muuttunut jo nyt eikä näytä, että vauhti olisi hidastumassa:
  • oppimisen muutos
    • tekniset, sosiaaliset ja itseohjaukselliset keinot verkossa
  • edellisen välttämättömät edellytykset 
    • opettajien asenteet ja taidot
    • tekniset välttämättömät rakenteet, siis wlan ja laitteet
  • WLAN kouluun heti!
  • opiskelijoiden tvt:n käyttömäärän nostaminen jokapäiväiseksi lukiossa heti
  • varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen saaminen mukaan miettimään tätä, siis mitä heiltä edellytetään

Ilman ylioppilaskirjoitusten sähköistämisen muodostamaa perälautaa eipäsjuupailtaisiin itsemme hengiltä. TVT:stä ei tarvitse tykätä, se on silti tämän hetken osaamiskilpailun aivan keskeinen palanen. 

AttributionNoncommercialShare Alike Some rights reserved by digit-al

Johonkin jo kirjoitinkin, että paperikoneet sammutetaan. Samalla sammuu toivottavasti muutama ydinvoimala. Me suomalaiset tarvitsemme kuitenkin voita leivän päälle sekä tavan julkaista ennen paperilla olleet jutut. Tehdään tästä meillel uusi ydinosaaminen. Emme ehkä ole kansana kovin puheliasta porukkaa, mutta kyllä me tämän osaamme, edelleen.

Hoidetaan asia.

Edit:
Lukekaahan Janne Korsimon blogaus 
Suomi takaisin huipulle

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Maailma on muuttunut. Ok. Pidetään koulu ennallaan ja koetetaan saada maailmakin entiselleen


Tietotekniikkaa - 
vai viestintää, vuorovaikutusta ja remiksausta?


Facebookissa käytiin keskustelua Kari Haakanan kirjoituksesta Kiiltävä laatta on helppo ja väärä ratkaisu. Kirjoituksessa haluttiiin nähdä mobiililaitteet, erityisesti tabletit ja iPad, kuluttamisen välineinä. Siksi Haakana toi esille Raspberry Pi:n vaihtoehtona, jota käyttäen opetus ja oppiminen pääsisivät paljon syvemmälle tietojenkäsittelyn olemukseen. Omassa näkemyksessään RasPi:sta Kari Haakana on ehdottomasti oikeassa. Mobiiliuden merkityksen hän hahmottaa ehkä toisin kuin koulusta katsotttuna. Mobiililaitteet eivät kilpaile RasPin kanssa - tosin kumpaakaan ei osata Suomessa ainakaan vielä oikein hyödyntää pedagogisesti parhaalla tavalla, kuten Facebookin keskustelussakin todettiin.

iPadin voittokulun takana on nimenomaan sen erinomaiset median tuottamisen mahdollisuudet. Siksi sanon ihan kunnioituksella ja ystävyydellä: Kari Haakana on aivan kuutamolla ja kirjoittaa asiasta, josta ei joko tiedä tai ymmärrä. Voihan tietysti olla, että tavoite on provosoida. Tässä on kuitenkin se iPadin vallankumouksellisuus. Toki se on tehty ennen kaikkea kuluttamiseen, mutta ei ole ensimmäinen kerta kun käyttäjä tekee sen todellisen innovaation. Samoin kai kävi tekstiviestien kanssa aikanaan.

iPadien ylivalta tietty ärsyttää, ainakin minua. Se on kuitenkin sivuseikka ja aika korjaa asian jos aihetta on. Opettajan näkökulman korostaminen laite- ja menetelmävalinnoissa on sekin aika lailla sivuseikka. Oleellista on se, miten oppiminen muuttuu ja on jo muuttunut. Jos laitteilla voisi parantaa opetusta, kenet tahansa voisi koneistaa opettajaksi. Niinhän ei ole eikä tule. Silti oppimisen maisema on muuttunut niin paljon, että paluuta ei ole. Opettajien tehtävä on omaksua teknologia etujoukoissa ja hoitaa se, mitä teknologia ei pysty hoitamaan. Muuten päätöksiä tekevät muut kuin pedagogit.

Uskon, että iPad on välivaihe. Ei kohti RasPia ja tietotekniikan ydintä, vaan kohti  ubiikkia, mobiilia uutta yhteiskuntaa, jossa jokainen kuluttaa, tuottaa, miksaa ja remiksaa oman juttunsa.  Itse, mutta yhdessä. Ja tätä ei opi opettelematta. Miten käy koulun, jos se jää vain RasPien maailmaan. Tosin se ei ole päässyt sinnekään.

Koulun pitää tuottaa taito opiskella verkkomaailmassa, niin tekninen kuin oppimisen taito. Koulun pitää ottaa muuttuneen maailman kaikki uudet mahdollisuudet käyttöön, jotta jokainen oppija oppii parhaiten. Ja siksi, jokaisen opettajan ammattitaitoon kuuluu tutkia ja opetella näitä asioita. Rauhassa ja omassa tahdissa, mutta kuitenkin.

Kuinka merkittävää tämä oppimisessa on, sen tulee aika näyttämään. Kulttuurisesti se on mullistavaa eikä koululla ole mahdollisuutta jäädä ulkopuolelle - jäämättä koko jutun ulkopuolelle. Oppilaat ovat joka tapauksessa sisäpuolella.


Mukavuuskulttuurista ja velvollisuudesta



Mukavuuskulttuurista, velvollisuudesta
- ja matematiikan opiskelustakin - on käyty paljon keskustelua. Alli Huovinen on monesti nostanut esiin matematiikan "dissaamisen" ja vähäisen postiivisen medianäkyvyyden. Itse näen, että ei tässä ongelmana (pahan puhumisessa) ole tämän hetken koululaiset, vaan "vanhoina hyvinä aikoina" koulussa olleet aikuiset - eli juuri me. Ongelma ei siis ole syntynyt nyt, vaan on seurausta mukavuuskulttuurin ja velvollisuuskulttuurin muutoksesta. Matikalla on siis jo pitkällä ajalla syntynyt maine työläänä ja tylsänä kouluaineena. Se vaan pulpahtaa pintaan nyt, kun on sallittua sanoa "mutku mä en haluu".

Luulen, että sitä velvollisuudentuntoa ei medianäkyvyydellä saa. Pitäisikö matikan tehdä sama kuin koululiikunnan - pyrkiä elämyksellisyyteen ja innostavuuteen, irti maineesta mittaamisesta, luokittelusta ja pakottamisesta. Velvollisuudentunto kun ei meitä enää nykyään aja, ainakaan ihan kaikkia.

Ongelma kai on se, että nykynuori kaipaa välitöntä hyötyä ja nautintoa - vähintään merkityksen kokemusta sidottuna omaan maailmaansa. Tämä matematiikan hyödyllisyyden perustelu ei osu sinne.
Onko ratkaisu sitten verkkoympäristöt, mobiilius ja monimediaisuus? Voi olla, mutta näkisin nämä kaksi keskustelua kuitenkin erillisinä, vaikka ne kyllä liittyvät toisiinsa.

  • Onko mahdotonta, että koulu voisi muuttua niin, että matematiikka olisi oppijalle kiinnostavaa
  • Olisiko syytä pitää ainakin välillä erillään
    • motivaatio- ja jaksamisongelmat ja toisaalta 
    • monimediainen oppimis-/opetuskulttuuri?

On kai kaikille aika selvää, että sellainen "ponnisteluhalukkuus" on miettimisen arvoinen ongelma. Samaan aikaan, mutta ei ehkä siitä johtuen, monimediaisuus tuo sekä uusia mahdollisuuksia että uusia haasteita oppimiskulttuuriin.

Ihan arkisesti:

  • läppärit ja täppärit voivat auttaa motivoitumisessa, mutta ne ovat varmasti osa menestyjien opiskelu- ja työkulttuuria. 
  • Pidetään niistä motivoitumisongelmaisista huolta joka tapauksessa parhaamme mukaan, mutta ei sotketa sitä turhaan tähän.