Opettaja on vartija?

Kirjoitan kolme ratkaisua tämän päivän koulun ongelmiin ja mietin, mitkä ongelmat ne ratkaisevat

Ratkaisu 1: Opettajille tarvitaan tarkastus- ja takavarikointioikeus

Kaikissa kouluissa on kautta aikojen ollut ongelmana se, että kasvavat oppilaat pitkästyvät 45 minuutin mittaisilla oppitunneilla. Takana on toiminnallisuuden tarve ja se, että oppilas ei ikätasollaan ymmärrä, miski opettajan  hänelle tarjoama opetus on vastaanottamisen arvoista. Siksi oppilaat keksivät muuta tekemistä. Tekeminen vaihtelee ajankohdan mukaan. Kausaaliyhteys pitkästymisen ja sijaistoiminnan välillä on varma. Ennen se ei ollut isompi ongelma, koska opettajalla oli yhtenäiskulttuurissa asema-auktoriteetti. Nyt ei ole, pitää olla "hyvä tyyppi".

Ratkaisu 2: Lisätään oppimisen yksilöllisyyttä ja yhteisöllisiä elämyksiä.

Oppilaat ovat yksilöllisempiä, persoonallisempia ja erilaisempia kuin pitkään aikaan. Yhteinen kansanopetus tuotti pitkään lisääntyvää samankaltaistumista, mutta nyt globaali kansainvälistyminen ihmisten, rahan ja informaation vapaan liikkumisen myötä on kääntänyt jo 20 vuoden ajan kelkan suunnan. Seurauksena meillä on sekä koulussa lusivia ja haluttomia oppilaita että niitä, jotka osaavat opetettavan kurssin asiat jo ennen kurssin aloittamista. Väliin jää toki edelleen suuri määrä niitä, joille kurssi on tiedollisesti sopiva. Luulen, että polarisaatio vain lisääntyy. Kriittinen piste on siinä, kun pärjääjien joukko kasvaa niin isoksi, että he alkavat vaatia peruskoulukonseptin hautaamista. Niin ei saa antaa käydä ja siksi tätä kirjoitan.

Ratkaisu 3: Otetaan mobiililaitteet ja ubiikki verkkoympäristö eläväksi osaksi koulun toimintaa

Yhtäältä oppmisen paradigma on mielenkiintoisessaa tilanteesa, kun tiedäön saatavuus ja välineet tiedon rakenteluun mahdollistavat hyviun monenlaisen oppimisen niille, joilla intoa, välineitä ja oppmisen taitoa riittää. Toisaalta koulun merkityksellisyys yhteisenä kokemuksena on jos ei nyt ihan kriisissä niin ainakin kyseenalaisena, koska
a) heikommin menestyvä porukka on niin pihalla, että eivät voi kuin häiritä tunnilla ja
b) se pärjäävä porukka huoltajineen turhautuu tilanteeseen.
Asia muuttuu tragikoomiseksi, kun se ubiikki (jokapaikantieto) maailma tarjoaisi näille taitaville ja motivoituneille mahdollisuuden oppia '10 kertaa nopeammin' itse kuin  seuraamalla kipuilevan opettajan pyristelyä ryhmän edessä. Opettajalla ei ainakaan ole hauskaa. Kuka hyötyy?

Ja mistä me siis koulun kehittämisen aloitamme? 

Annamme opettajille oikeuden takavarikoida erilaista henkilökohtaista tavaraa. Oikeus muuttuu saman tien velvollisuudeksi, koska koululla on täysin jakamaton velvollisuus varmistaa turvallisuus. Kaiken pahan välttämiseksi aletaan siis tarkastaa ja tarkastaa. Mobiililaitteet on kerättävä ensimmäisenä pois, koska niillä voi kiusata. Miten käy tässä Ratkaisu 2:lle ja Ratkaisu 3:lle...

Kuka tässä kärsii?
A) Taitava koululainen, joka voisi motivoitua, verkostoitua ja oppia yksilöllisesti
B) Suomen kansantalous, koska meillä opitaan istumaan hiljaa, ei tekemään ja innostumaan
c) Suomen kansantalous, koska en näe mitään muuta taloudellisen toimeliaisuuden suuntaa kuin verkot ja mobiilit, missä Suomi voisi alueena pärjätä globaalimarkkinoilla.
d) Koululaitos, monella tasolla, vaikka sitä tässä kai yritetään suojella.


Loppusanat
Tämä oli tällainen purskahdus, kun korjataan ehjää, vaikka vieressä on ammottava reikä.

Tiedän, olen idealisti. Olen aina saanut tehdä työtä, jota rakastan. Olen toki tehnyt niitäkin hommia nuorena, jossa motiivi oli palkka ja taukojen pituus. Olen onnekas, että elämä kohteli näin. Haluaisin sen onnen myös kaikille muille. Innostuksesta ja merkityksestä syntyy vahva velvollisuus.

Miten muuten käy oppimisilmapiirille, kun opettajalle annetaan sellaisia oikeuksia, joita on poliisilla ja vanginvartijoilla, mutta ei esimerkiksi muilla vartijoilla mitenkään itsestään selvästi? 

Kysyn sitäkin, mitä aikuinen ajattelisi, jos työpaikalla voitaisiin pakottaa tyhjentämään laukku? Jatkan kyselemistä. Jos "turvallisuusvaje" on perusteluna, niin eikö vakavat jutut ole ylkeensä tapahtuneet  II asteella, jossa ollaan vapaaehtoisesti ja (lähes) aikuisia? Tuleeko tämä tarkastusoikeus siis sinnekin?

Jos meillä on huoli amerikkalaisen koulureformin rantautumisesta Suomeen (minullakin  on), niin miksi me sitten otamme ensimmäisenä sen pöljimmät piirteet?