Parasta oppimista: yhteisöllisyys, intohimo, merkitys

Olen kirjoittanut paljon siitä, millaisessa tienhaarassa maailma ja sitä myötä oppiminen sekä koulu ovat. Huomaan myös olevani se ärsyttävä, kärttyisä keski-ikäinen äijä, joka saaaaaaaarnaaaaa. En halua.
Kirjoitanpa nyt siis siitä, mitä oikeasti tiedän oppimisesta ja siitä, mitä opettamiseksi nimitetään. Toki -  tietenkin - liitän siihen tätä normaalia käännytyspuhettani. 
Ja tämän saman kokemuksen varaan olen rakentanut myöhemmin median maailmassa ja johtamisessa.

Löysin kellarista kasan vanhoja mappejani, jotka onneksi ovat 20 vuotta säilyneet muutoissa ja läpi kai viiden työpaikankin, missä nyt sitten ovat olleetkin. Laatu on alla vähän heikko, koska ne on kännykän CamScanner-sovelluksella skannattu. On muuten loistava sovellus Androidille ja WindowsPhonelle.

Minä Mikko opettajana 89-95

Työkorttisuunnitelmat:

Työkortit olivat pedagogiikkani ytimessä. Minun  tehtäväni oli ennen jaksoa laatia työkortit, joiden mukaan oppilaat kiinteissä ryhmissä opiskelivat. Vaikka oltiin siis alakoulussa (1.-6. luokkien mittainen juttu, toisesta vuodesta alkaen yhdysluokka, niin jaksotimme opiskelua koko ajan eri tavoin. Ensin päivä, sitten viikko ja lopuksi taisi olla about 6 viikon jaksot)
Tavoite oli, etten opeta koko luokkaa ollenkaan - toki silloin kun se on perusteltua eli tosi harvoin. Kun työkortit oli tehty tietokoneella, jakson eka viikko meni aina siihen että korjasi illalla tai jo päivän aikana ne kortit, joissa ryhmät eivät pystyneet itsenäisesti etenemään.

Olin siis tvt-henkinen jo 90-luvun alussa, sekä omassa työssä että oppilaiden kanssa. Meillä oli pari poistona saatua PC-konetta luokassa yhtenä juttuna muiden joukossa. Joillekin pojille koneella kirjoittaminen oli ainoia motivoiva tapa, koska vain koneella kirjoitettua muut oppilaat suostuivat lukemaan.
Ydin oli silti aivan muuta kuin tekniikkaa. Tavoite oli tehdä koulusat merkityksellinen ja iloinen oppimisen paikka jokaiselle lapselle ja joka päivä.

Jossain vaiheessa etenin myös siihen vaiheeseen, että oppilaat laativat itse työkortteja toisilleen, mistä alla oleva on esimerkki.

  

Työkortteja ja tehtäviä:

Aika monenlaisia asioita voi oikeasti oppia ilman että opettaja on hirveän asiantunteva. Arvatkaa vain kunka monta tyynyliinaa olen itse tehnyt. Ja jos luette itsearviointia, aika monenlaisia käsitöitä meillä tehtiin :)

Jotain piti opetella itsekin, sen lisäksi, että piti opetella itse kaikki etukäteen. Työkorttisysteemin perustana on se, että opettaja käy mielessään etukäteen läpi jokaisen oppimis- ja ryhmäprosessin ja koettaa kirjoittaa siihen sopivat ohjeet. Ihan konkreettia oppimista parhaimmillaan itselle oli, kun tein -89 huopanorsun. Hämmästytin itseni lisäksi  naisopettajat mun pykäpistojen pienuudella :) 
Norsun korvat on vähän ajan saatossa käpristyneet kyllä.
Itse prosessi on nyt miettien hyvin samanlainen kuin flipped classroom -ajattelussa. Oleellista ei minusta ole se, mikä tehdään kotona, mikä koulussa. Oleellista on se, ettäö jokainen kokee omistavansa oman oppimisensa, haasteet ovat sopivan kokoisia, muut ovat sinusta ja tekemisestäsi kiinnostuneita ja apua saa aina tarvitessaan. 

Kaikki työkortit eivät ole mitenkään erityisiä, mutta kaikki pystyivät oppimaan / työskentelemään  / tekemään ilman että opettajan tarvitsee pitää ensin monologi.

Vähitellen työkortit ja niiden tehtävät muuttuivat vähän vaativammiksi. Ainakin yritystä oli. Ja rakentaa oppimisen polkuja, joissa syntyisi iloa, innostumista, oivaltamista. Tähän alla olevaan liittyi myös tehtävä, jossa piti keksiä tuntematon planeetta ja sinne eliö ympäristöineen. Eli vähän mielikuvitustakin.

Projektit

Teimme työkorttien lisäksi projektioppimista, vaikka sitä ei kai ollut keksitty vielä silloin. Pari elokuvaprojektia, lehtiä, akvaario jne.

Tutkimus 

Taisi olla oma gradu lähimuistissa. Allekirjoitan tämän edelleen: oppiminen on täysin analogista yliopistotutkimuksen kanssa. Ainoa ero on  se, että alakouluikäisen oppimat asiat ovat uusia vain hänelle ja kavereilleen. Eivät koko tiedeyhteisölle. Mutta menetelmä ja tuskat - sekä ilot - ovat samat. Tekijät tässä ovat 3.-4. -luokkalaisia. Otin nimittäin mielelläni pienen ykköseni jatkoksi seuraavalle vuodelle kolmosia (3.-4. lk siis), koska olin Freinet-mielisenä valmis kokeilemaan sitä, miten eri-ikäiset tukevat toisiaan oppimisessa (hyvin, ja kaikkein taitavin porukasta oli kolmasluokkalainen poika). Kävi sitten niinkin, että silloisen lain vastaisesti luokassani oli integroitu erityisoppilas, kokonaan yksilöllistetyllä hojksilla. Hyvin meni sekin.

Työnjakoa ja organisointia

Kaikki duunit luokassa oli jaettu, niin että jokaisella oli vastuu, valta ja vapaus toimia.

Arviointia etc

Sitä saarnaa sitten, mitä ja miksi tehtiin

Yhteisöllisyys

Miksi oppimisen pitää olla yhteisöllistä? Siksi, että oppiminen ilman yhteisöä on vaarallista ja vaikeaa.

Tiedeyhteisössäkin jaetaan omat havainnot muille ja suorastraan kilpaillaan siitä. Sama alkaa pikkulapsella - kato iskä millainen kakka multa tuli - miksei se jatkuisi koulussa?

Miksi ihmeessä kertoa omista jutuistaan vain opettajalle? En minä nyt sulle tässä voi opettajaksi muuttua - ope ei millään voi, ehdi kykene kaikkien  oppimista huomioimaan.
Ja mitä sitten pitäisi oppia

Intohimo

Tavoitteena oli löytää niin monenlaisia tapoja oppia ja niin monenlaisia asioita, että jokainen vuorollaan olisi saanut kokea aitoa intohimoa oppimiseen. Välillä jopa onnistuttiin.

Merkitys

Merkityksen rakentaminen oli erityisen tärkeää. Kaikille lapsille oppoimisen, koulun ja oman ppotentiaalin merkityksen löytäminen ei ollut mikään itsestään selvyys.

Omat kertomukset

Joka aamu varattiin aikaa omalle kirjoittamiselle. Kirjoita siitä, mikä sinulle pon juuri nyt tärkeää. Siitä mitä teit eilen, mikä kiinnostaa juuri nyt, mitä näit koulumatkalla.

Kaikki kirjoitukset luettiin ääneen omalle ryhmälle. Tietenkin, koska kuka typerys haluaisi kirjoittaa ilman lukijaa. Kaikki kirjoitus on kirjoitettu lukijalle, olet se sitten sinä itse myöhemmin (päiväkirja), äiti (lappu pöydälle "mä meen Vepen luo koulun jälkeen"), väitöskirja (tiedeyhteisö?). Miksi koulussa pitäisi kirjoittaa vain opettajalle, joka oikeasti ei jaksaisi millään lukea niitä (Ihan kiva Mikko, jatka vaan samaan tapaan).

Demokratia

Jokainen aamu alkoi yhteisellä kokouksella. Jokainen päivä päättyi yhteiseen kokoukseen. Päätettiin mitä tehdään, suunniteltiin ja todettiin miten oli onnistuttu ja miksi.
Myös järjestys ja silkka kurinpito perustui kokouksiin. Jos joku koki häiriötä, joka ei keskustelemalla selvinnyt, hän saattoi kutsua koolle luokan kokouksen. Sitten asia selvitettiin. Hauskimmillaan se oli silloin, kun tulin luokkaan ja yksi kävelee vastaan ja sanoo, että honet on kokouksessa määrätty vartiksi pihalle rauhoittumaan. No, mitäs minulla siihen muuta kuin että "sellaista sattuu ja koetahan sitten rauhoittua". 

Arkkitehtuuri

Paras tapa muuttaa toimintaa on muuttaa fyysistä ympäristöä. Koska puhun niin paljon enkä saanut suutani kiinni, ratkaisin asian alusteilla. Asetin luokan etuosaan 3m korkean ja 4m leveän hyllyn. Muutaman kerranpuhuin sille, mutta sitten se helpotti. Ja hyllyä kiertäessä rauhoituin aina niin, että maltoin antaa oppilaiden tehdä töitänsä. 

Luokassa luovuin  pulpeteista ja kunnostin faijojen kanssa kasan työpöytiä kierrätyskeskuksesta. oppialiden tavarat olivat laatikoissa hyllyissä. Hyötynä oli se, että oppilaat saattoivat helposti ryhmittyä luokassa, kun "oma pulsa" ei rajoittanut menoa.

Väillä meillä oli tehtäväperusteiset pöytäryhmät (paja, taide, äikkä, matikka, luonnontide, mitä niitä nyt oli) ja välillä muilla perusteilla.  

Lopputulema

Paljon voi tehdä, kun  luopuu koulun perinteisistä "pakollisista rakenteista". Aikaakin jää kösittämättömän paljon, kun sitä ei kulu viimeisenä tulevan odotteluun tms. Kehotan kaikkia ajattelemaan vapaasti ja miettimään, miten käsillä oleva homma olisi paras tehdä. Ei se sen kummempaa ole. 

Mutta saarnaamaan ei kannata ryhtyä :)