Lyhyempää tai pidempää koulutusta, jotta pidempää työaikaa kaikille?

Kaikenlaisia tapahtuu.

Sipilän porukka ehdotti kaksivuotista ammattikoulutusta, varmasti tärkeimpänä perustelunaan säästö. Muita perusteluja voisivat olla kestävyysvajeen kurominen nopeammalla työelämään siirtymisellä ja jopa syrjäytymisen ehkäiseminen, kun opiskelu olisi lyhyempää ja varmasti käytännönläheisempääkin.

Yhteiskuntasopimusta sorvattiin - eikä ole kokonaan vielä unohdettukaan vaikka nyt kaatuikin - mm. työajan pidentämiseksi.

Koulussa opitaan tutkimusten mukaan todella hyvin, mutta ei viihdytä.

Miten tuo kaikki voisi auttaa Suomea? Mikä meillä on ongelmana ja kun siitä on päätetty, miten sen voisi ratkaista?

Ongelma?

1. Meillä on paljon vanhempaa porukkaa ja vähemmän nuoria. Siis kohta (liian paljon) enemmän huolettavia kuin huoltajia.
2. Meillä ei ole töitä kaikille työikäisille.
3. Meillä on nuoria, jotka eivät viihdy koulussa.
4. Julkisella puolella on enemmän menoja kuin tuloja.

Ratkaisuja?

1. Kun ei saada tehtyä lapsia, otetaan porukkaa muualta. Kyllä lapsentekoonkin voisi samalla kannustaa parantamalla lapsiperheiden etuja.
2. Yhteiskuntasopimus tähtää siihen, että lasketaan työn hintaa. Voi olla, että niinkin on tehtävä. Pääpaino pitää silti olla siinä, että täällä on maailman paras työvoima ja maailman paras yhteiskunta työn tekemisen ja teettämisen kannalta. Parannetaan siis koulua entisestään, niin että siellä
   - viihdytään tekemällä yhdessä
   - luodaan osaamista ja halua oppimiseen
   - opitaan toimimaan yhdessä ja luomaan itselle ja yhteisölle merkityksellisiä asioita
3. No, tämähän on melkein tuossa edellä ratkaistu. Muutetaan koulua vielä enemmän:
   - enemmän valintaa; niin paljon kuin  mahdollista kullekin  iän ja tilanteen mukaan
   - enemmän yhteisöllisyyttä; tehdään yhdessä vaikka tehdäänkin eri asioita ja eri tavalla - niin työssä jo tehdään nytkin.
   Nimittäin siinä työssä, jota me Suomeen haluamme. Perinteiset suorittavat työpaikat katoavat ja niiden tilalle syntyy toisenlaisia. Onneksi ne uudet ovat juuri sellaisia, joihin suomalainen korkea osaaminen hyvin sopii. Uskotaan nyt vain siihen, mitä olemme tekemässä!
4. Julkisella puolella on hankalampi rasti. Jos julkinen tekee asiat huonommin kuin yksityinen, sitten yksityistetään. Julkinen nyt vaan ei sinällään ole huono. Eikä hyvä.
   Jos se on paikalleen jämähtänyt instituutio, se voi olla. Siksi tarvitaan autonomisempaa, innostavampaa tapaa toimia. Ei se ole kiinni siitä, onko kyse yksityisestä vai julkisesta.
   
   Kilpailu on hyvä tapa parantaa ihan surkeaa, kyllä. Sellaista meillä ei onneksi ole. Kohtalaisen hyvä paranee paremmin autonomian ja merkityksen kautta.
   Eli parannetaan sitä tuottavuutta. Ei juustohöylätä.
   Tehdään se suomalaiseen tapaan.

Ai niin ja vielä yksi.

Työ kaipaa parempaa määrittelyä.

Pitääkö työllä elää, jotta se on työtä?
Onko työtä se, mikä tuottaa merkityksen kokemusta yksilölle?
Onko työtä se, mikä tuottaa hyötyä yhteisölle?
Nykyinen määritys on tunkkainen.

Itse uskon oppimiseen, tekemiseen, merkitykseen, yhteisöön.

Ja kansalaispalkkaan. Että voi tehdä sitä mikä on kaikille tärkeää, vaikka siitä ei ihan heti eläisikään. Ihan sama onko se ensimmäistä, toista vai kolmatta sektoria.

Jos koulu muuttuisi kolmivuotiseksi, paitsi niille joilla on "potentiaalia tehdä tulosta"?

Kari A. Hintikka esitti tämän idean eilen "Koulun tulevaisuus 2015"  Otavan Opiston Osuuskunnan seminaarissa. Mielenkiintoista! Muutama ajatus:

• osa syrjäytyisi kuluttajiksi heti kun olisivat oppineet lukemaan?
• teknologinen singulariteetti tekee ehkä kaikista pelkkiä kuluttajia - tai kokonaan turhia? 
• entä jos käykin niin, että koulun ulkopuolelle jääneet tai osa heistä oppii ja osaa enemmän kuin ne, jotka ovat jääneet kouluun?
• millaisen koulun me tarvitsemme ja keitä varten?
• klo 12.35 lisäys: ja miten tämä kaikki suhtautuu siihen "poika"-keskusteluun, jota viime päivinä on käyty?

Elämme jossain 3., 4. ja 5. teollisen vallankumouksen välimailla, miettimässä mitä tästä seuraa.

http://teknologiateollisuus.fi/fi/ajankohtaista/teknoblogi/tampereella-valmistaudutaan-neljanteen-teolliseen-vallankumoukseen

http://www.wired.co.uk/news/archive/2015-05/21/factory-of-the-future

http://www.expensereduction.eu/fi/blog/nelj%C3%A4s-teollinen-vallankumous-teollinen-internet#.VWA4DzZU7TY

Seppo, pelataanko VESOa?

Jokaisella peruskoulussa työskentelevällä lienee omanlaisensa käsitys siitä, mikä on virkaehtosopimuksen mukainen koulutuspäivä eli VESO. Itselle on tullut sellainen käsitys, että harvoin se opettajan oman käsityksen mukaan juuri hänelle sopiva ja kiinnostava. Usein se on työnantajan mielestä organisaatiolle tarpeellinen ja hyödyllinen, mutta liian harvoin nämä kaksi asiaa kohtaavat, vaikka joskus niinkin tapahtuu. Tämä on kertomus yhdestä sellaisesta kerrasta.

Tausta

Niin kuin moni lukija varmaan jo tietää, olen intohimoisen kiinnostunut oppimaan koko ajan lisää, tekemään asioita mielekkäämmin ja paremmin sekä tarjoamaan mielekkään - merkityksellisen - innostavan - tajunnaräjäyttävän oppimisen ja yhdessä tekemisen kokemuksia kaikille muillekin. Jopa silloin kun eivät sitä halua.

Tästä syystä olen kolunnut mahdollisuuksien mukaan myös pelillisen oppimisen ja pelillistämisen maita ja mantuja. Olen nähnyt paljon hienoja juttuja ja tullut ehkä vähän krantuksikin. Ei pitäisi!

Smartfeetiin (nyttemmin seppo.io) olen törmännyt montakin kertaa. Olen ollut utelias, mutta en innostunut niin paljon, että olisin kunnolla perehtynyt asiaan. Jotenkin olen ajatellut, että "karttapohjainen oppimispeli, no joo" tai "miksei siinä ole GPS-paikannusta" ja sitä kyynistä rataa. En siis ole oikein tarttunut tähän mennessä kertaakaan.

Mitä ensin tapahtui

Riku Alkio soitti ja laittoi sähköpostia - että tavataan. En tainnut olla ihan helpolla innostumassa, mutta Riku hoiti asian niin, että tapaaminen saatiin aikaan.

Tapaaminen oli ensihetkestä alkaen kiva. Tajusin heti, että tässä on samanlainen intomielinen oppimisen kehittäjä kuin itsekin olen. Päätin siis kuunnella ja kysyä, sikaa säkissä en ostaisi. Ja Riku kertoi!

Kesken Rikun selityksen tajusin tutun tunteen - ideaa pukkaa! Tässähän on väline oikeasti luoda konteksti niin oppimiseen kuin muuhunkin yhteisölliseen työskentelyyn. Samaan aikaan olin nimittäin pohtimassa miten järjestää kunnollinen ja innostava oman koulun ½VESO aiheesta "Toimintakulttuuri". Tässä se olisi - innostava VESO ja mahdollisuus tuoda opettajien pedagogiseen ajatteluun oman kokemuksen kautta käsitys pelillisyydestä.
Kuuntelin siis Rikun esityksen ja sanoin, että joo, tehdään VESO-peli!

Mitä sitten tapahtui

Sovittiin, että VESO-jutulla lähdetään liikkeelle ja jos se nappaa, niin sitten tehdään sopimus Smartfeetistä peruskoululle seuraavaksi lukuvuodeksi. Lupasin alkaa suunnitella peliä ja Riku lupasi vastaavasti antaa ohjeita ja palautetta pelistä ja tehtävistä. Hommahan meni sitten niin kuin aina, luistin kiireessä kaikki sovitut aikarajat ja tein pelin valmiiksi samana aamuna kuin VESO-peli sitten klo 15-18 pelattiin. En suosittele, tämä niin kuin kaikki opetus ja vastaavat tapahtumat kannattaa suunnitella hyvissä ajoin :)  

Opettajille tilaisuus oli tiedotettu normaalina OPS-vesona, mikä ei niin kauheasti innostusta herättänyt. (Harmin varsinainen syy on oikeastaan siinä, että yhtä aikaa koulutuksiin hakeutumista on rajoitettu ja lisäksi VESOt suunnataan kaikki OPS-työhön. Omaehtoinen ja omaan innostukseen pohjaava kouluttautuminen on siis vähissä ja se harmittaa.) Olin kertonut opettajille lisäksi vain sen, että ulkoiluvarusteet pitää olla mukana.

Näillä pohjatiedoilla 40 opettajan porukka kerättiin auditorioon, jossa alkoikin Rikun esitys pelillisestä oppimisesta. Alkutunnelma oli kuin VESOssa ainakin, ei se varsinaisesti innostusta tihkunut. Riku piti hienon ja lyhyen alustuksen pelillisyydestä ja sen pohjalta Smartfeetistä. Joitakin kriittisiäkin puheenvuoroja kuultiin, ja Riku vastasi niihin todella innostavasti ja kysyjiä kuunnellen.
Sen jälkeen olikin minun  vuoroni ilmoittaa, että nyt äskeinen pannaan käytäntöön. Tämä VESO pelataan läpi! 

Ja sitten tapahtui ihme

Rikun antaminen selkeiden ja tarpeellisten ohjeiden mukaan laitoin pelin käyntiin. Porukka jakaantui nopeasti tiimeihin ja aloitti pelin. Normaalia pientä säätöä oli havaittavissa, mutta se johtui ennen kaikkea kokemattoman pelin johtajan eli minun toiminnastani. Olin toki huolissani siitä, miten homma alkaa imeä mukaansa ja vähän tohkeissani kaikesta. Ja yhtäkkiä vain huomasin, että kaikki pelaa! Huoli vaihtui kiireeksi ohjata tiimejä ja antaa pisteitä suoritetuista tehtävistä. Oli todella kivaa!

Loppu olikin kiirettä, innostusta ja oikeastaan yhtä juhlaa. Kaikki eivät olisi millään lähtenet kotiin, vaan jäimme juttelemaan pelistä ja pelillisyydestä joksikin aikaa.  No, eivät kaikki varmaan tähän mitenkään hurahtaneet, mutta eihän tässä yhtä totuutta haettukaan.

Ja mitä nyt

Ensimmäinen asia: myös lukion opettajat haluavat mukaan. Peruskoulun opettajille tämä oli VESO-koulutusta, mutta myös lukion opettajat haluavat käyttää tätä. Rikun firma Smartfeet järjesti 24.4. Oppimisen uusi resepti -seminaarin, johon osallistui useampi opettaja NYK:istä. Sen jälkeen oli jo ihan selvää, että koko koulun lisenssi hankitaan seuraavalle lukuvuodelle ja niin on nyt tehty. 29.4. järjestettiin oman koulun Smartfeet-koulutus, johon osallistui n. 15 opettajaa. Aika hyvä osaaminen on siis nyt jo oman talon sisällä, ja se näkyy esim. niin että ensimmäiset pelit on jo pelattu. Tästä on hyvä jatkaa ensi vuoteen!

Mistä perimmältään on kysymys

Smartfeet eli nykyisin seppo.io on hyvin paketoitu pelillisen oppimisen tuote ja ympäristö. Vielä enemmän se on kokonaisuus, jossa tuotteeseen kuuluu myös hyvä pedagoginen perehdytys ja ymmärrys pelistä ja pelillisyydestä oppimisen tukena. Koska tämä alue ei ole edes peleihin perehtyneelle mitenkään helppo asia tuoda kouluun, osaamisesta ja tuotteesta kannattaa vähän maksaakin. Tuotteet ja ohjelmat kuten Smartfeet, Kahoot ja Dragonbox voivat varmasti tuoda vaihtelua, iloa ja innostusta kaikkeen oppimiseen. Työn teon ja yhteisen tekemisen merkitystä ne vain korostavat, eli ihan samoilla palikoilla mennään kuin oikeassa elämässä on aina mentykin!

Tervetuloa pelillisen oppimisen maailmaan. Se kannattaa! 

Mitä arvioinnlla tavoitellaan?

Minusta arvioinnin tavoitteena on palvella oppimista. Onko siis tarpeen arvioida koulussa asteikolla 4-10 vai riittäisikö arvioinniksi osaamismerkki - osaan tämän!

Otan esimerkiksi matematiikan. Tavoitteena on tuottaa yhteskunnan kannalta tärkeää ja oleellista osaamista mahdollisimman paljon. Toisaalta yksilön kannalta tavoitteena on tukea oppimista ja kokemusta merkityksellisyydestä itselle ja omalle yhteisölle, tukea autonomiaa ja minäpystyvyyttä. Iloakin. Onnellisuutta.

Siis:


Yhteiskunnan näkökulmasta tavoitteena on tuottaa mahdollisimman paljon, mahdollisimman korkeatasoista osaamista. Kilpailuun perustuva ranking-arviointi tuottaa järjestyksen, jossa oppijan tavoitteena on olla rankingissa mahdollisimman korkealla - riippumatta siitä kuinka paljon osaa. Jos taso on yleisesti hyvin korkea, tämä saattaa tuottaa myös yleisen tason nousua. Mitään taetta siitä ei kuitenkaan liene? Ranking voi johtaa siihen, että tärkeintä on olla järjestyksessä korkealla, osaaminen on sivuseikka. Arvioinnin tärkein tehtävä on mittaaminen eikä oppiminen.


Yksilön näkökulmasta arvioinnin tavoitteena on luoda kokemus itsestä oppivana ja pärjäävänä toimijana - opin asioita ja edistyn, kun panostan ja keskityn (ja päinvastoin toki). Oppimiseni, osaamiseni ja tekojeni kautta olen merkityksellinen yhteisölleni, oman kokemukseni lisäksi. Tässä osaamisperusteisuus, kompetenssien tunnustaminen ja osaamismerkit voisivat tuottaa ao. kokemuksen. Jää toissijaiseksi olenko nopeampi kuin muut, merkittävää on miten edistyn suhteessa omaan entiseen tasooni.
Ovatko nämä ristiriidassa? Eivät. Onko yhteiskunnassa kilpailua? Tietenkin. Parantaako yhteiskunnan tai yksilön kannalta tilannetta, jos ns. kovat taidot arvioidaan ranking-tyyliin?

Minusta ei.