Ansion mukaan

Missä kohdassa elämäänsä ihminen muuttuu sellaiseksi, että hänelle saa sanoa, että saat ansiosi mukaan?

Vauvalle ei voine sanoa, että synnyit ansaitsemaasi perheeseen. Alakoululaiselle ei voine sanoa, että saat kotoa ansaitsemaasi apua - oli kotona sitten alkkis, proffa tai molempia. Saako yläkoululaiselle, jolla on edellä mainitut lähtökohdat elämään ja kouluun, edelleenkin enemmän sattuman kuin ansion tuottama ympäristö?

Entä aikuiselle?

Olisiko niin, että eettisesti ja moraalisesti kehittynyt yhteisö tarjoaa aina jäsenelleen sen tuen, jota tämä tarvitsee päästäkseen juuri tässä hetkessä muiden kanssa samaan veneeseen? Ei ansiosta, vaan halusta auttaa, kunnioituksesta toista kohtaan.

 Some rights reserved by liangjinjian

Silloin pärjäävällä on oikeus ja mahdollisuus edetä omien kykyjensä mukaan - ja luottaa siihen, että jos oma ote joskus pettää, toiset auttavat. Ei ansiosta vaan halusta. Epäonnistumisen oikeus on jokaisen oikeus ja paras tuki rohkeudelle, innostukselle ja onnistumiselle.

Koulu on oikein hyvä paikka piirtämään näkyväksi sen, kuinka olemme jumittuneet teollisen ajan ajatteluun ja organisointiin.
Ei olisi mitään estettä sille, että jostain syystä apua tarvitsevalle annetaan kaikki se apu, johon on paukkuja - ja samalla annetaan nopeammalle, pystyvämmälle, pärjäävälle mahdollisuus edetä oman potentiaalinsa rajoissa.

Ja väitän vielä, että noiden välillä ei ole edes ristiriitaa. Ristiriita on vain opettajan/ihmisten päähän luutuneissa malleissa. Valitettavasti tuo ei tietystikään - näin hyvin toimivan koulun maassa - rajoitu pelkkään kouluun. Liika yrittäminen ahdistaa vieruskaveria työpaikallakin.

Laiskuutta ei pidä ihannoida, innostusta pitää. Innostua ja onnistua voi kukin omalta paikaltaan oli lähtötaso mikä hyvänsä. Ja jos yksilökilpailua halutaan, voihan antaa tasoitusta kuten monessa lajissa. Laitetaan toiselle matalammat aidat, jos kilpailu on se ykkösjuttu. Kunhan saadaan onnistumisia. Onnistuminen lisää sitoutumista ja siten tekemistä kohti tavoitetta. Ja siitähän oli kyse.

Sitä ei koskaan tiedä, kuka ylittää korkeimmat aidat seuraavalla kaudella! Kunhan uskotaan ja mahdollistetaan kaikkien onnistuminen.

Parasta oppimista: yhteisöllisyys, intohimo, merkitys

Olen kirjoittanut paljon siitä, millaisessa tienhaarassa maailma ja sitä myötä oppiminen sekä koulu ovat. Huomaan myös olevani se ärsyttävä, kärttyisä keski-ikäinen äijä, joka saaaaaaaarnaaaaa. En halua.
Kirjoitanpa nyt siis siitä, mitä oikeasti tiedän oppimisesta ja siitä, mitä opettamiseksi nimitetään. Toki -  tietenkin - liitän siihen tätä normaalia käännytyspuhettani. 
Ja tämän saman kokemuksen varaan olen rakentanut myöhemmin median maailmassa ja johtamisessa.

Löysin kellarista kasan vanhoja mappejani, jotka onneksi ovat 20 vuotta säilyneet muutoissa ja läpi kai viiden työpaikankin, missä nyt sitten ovat olleetkin. Laatu on alla vähän heikko, koska ne on kännykän CamScanner-sovelluksella skannattu. On muuten loistava sovellus Androidille ja WindowsPhonelle.

Minä Mikko opettajana 89-95

Työkorttisuunnitelmat:

Työkortit olivat pedagogiikkani ytimessä. Minun  tehtäväni oli ennen jaksoa laatia työkortit, joiden mukaan oppilaat kiinteissä ryhmissä opiskelivat. Vaikka oltiin siis alakoulussa (1.-6. luokkien mittainen juttu, toisesta vuodesta alkaen yhdysluokka, niin jaksotimme opiskelua koko ajan eri tavoin. Ensin päivä, sitten viikko ja lopuksi taisi olla about 6 viikon jaksot)
Tavoite oli, etten opeta koko luokkaa ollenkaan - toki silloin kun se on perusteltua eli tosi harvoin. Kun työkortit oli tehty tietokoneella, jakson eka viikko meni aina siihen että korjasi illalla tai jo päivän aikana ne kortit, joissa ryhmät eivät pystyneet itsenäisesti etenemään.

Olin siis tvt-henkinen jo 90-luvun alussa, sekä omassa työssä että oppilaiden kanssa. Meillä oli pari poistona saatua PC-konetta luokassa yhtenä juttuna muiden joukossa. Joillekin pojille koneella kirjoittaminen oli ainoia motivoiva tapa, koska vain koneella kirjoitettua muut oppilaat suostuivat lukemaan.
Ydin oli silti aivan muuta kuin tekniikkaa. Tavoite oli tehdä koulusat merkityksellinen ja iloinen oppimisen paikka jokaiselle lapselle ja joka päivä.

Jossain vaiheessa etenin myös siihen vaiheeseen, että oppilaat laativat itse työkortteja toisilleen, mistä alla oleva on esimerkki.

  

Työkortteja ja tehtäviä:

Aika monenlaisia asioita voi oikeasti oppia ilman että opettaja on hirveän asiantunteva. Arvatkaa vain kunka monta tyynyliinaa olen itse tehnyt. Ja jos luette itsearviointia, aika monenlaisia käsitöitä meillä tehtiin :)

Jotain piti opetella itsekin, sen lisäksi, että piti opetella itse kaikki etukäteen. Työkorttisysteemin perustana on se, että opettaja käy mielessään etukäteen läpi jokaisen oppimis- ja ryhmäprosessin ja koettaa kirjoittaa siihen sopivat ohjeet. Ihan konkreettia oppimista parhaimmillaan itselle oli, kun tein -89 huopanorsun. Hämmästytin itseni lisäksi  naisopettajat mun pykäpistojen pienuudella :) 
Norsun korvat on vähän ajan saatossa käpristyneet kyllä.
Itse prosessi on nyt miettien hyvin samanlainen kuin flipped classroom -ajattelussa. Oleellista ei minusta ole se, mikä tehdään kotona, mikä koulussa. Oleellista on se, ettäö jokainen kokee omistavansa oman oppimisensa, haasteet ovat sopivan kokoisia, muut ovat sinusta ja tekemisestäsi kiinnostuneita ja apua saa aina tarvitessaan. 

Kaikki työkortit eivät ole mitenkään erityisiä, mutta kaikki pystyivät oppimaan / työskentelemään  / tekemään ilman että opettajan tarvitsee pitää ensin monologi.

Vähitellen työkortit ja niiden tehtävät muuttuivat vähän vaativammiksi. Ainakin yritystä oli. Ja rakentaa oppimisen polkuja, joissa syntyisi iloa, innostumista, oivaltamista. Tähän alla olevaan liittyi myös tehtävä, jossa piti keksiä tuntematon planeetta ja sinne eliö ympäristöineen. Eli vähän mielikuvitustakin.

Projektit

Teimme työkorttien lisäksi projektioppimista, vaikka sitä ei kai ollut keksitty vielä silloin. Pari elokuvaprojektia, lehtiä, akvaario jne.

Tutkimus 

Taisi olla oma gradu lähimuistissa. Allekirjoitan tämän edelleen: oppiminen on täysin analogista yliopistotutkimuksen kanssa. Ainoa ero on  se, että alakouluikäisen oppimat asiat ovat uusia vain hänelle ja kavereilleen. Eivät koko tiedeyhteisölle. Mutta menetelmä ja tuskat - sekä ilot - ovat samat. Tekijät tässä ovat 3.-4. -luokkalaisia. Otin nimittäin mielelläni pienen ykköseni jatkoksi seuraavalle vuodelle kolmosia (3.-4. lk siis), koska olin Freinet-mielisenä valmis kokeilemaan sitä, miten eri-ikäiset tukevat toisiaan oppimisessa (hyvin, ja kaikkein taitavin porukasta oli kolmasluokkalainen poika). Kävi sitten niinkin, että silloisen lain vastaisesti luokassani oli integroitu erityisoppilas, kokonaan yksilöllistetyllä hojksilla. Hyvin meni sekin.

Työnjakoa ja organisointia

Kaikki duunit luokassa oli jaettu, niin että jokaisella oli vastuu, valta ja vapaus toimia.

Arviointia etc

Sitä saarnaa sitten, mitä ja miksi tehtiin

Yhteisöllisyys

Miksi oppimisen pitää olla yhteisöllistä? Siksi, että oppiminen ilman yhteisöä on vaarallista ja vaikeaa.

Tiedeyhteisössäkin jaetaan omat havainnot muille ja suorastraan kilpaillaan siitä. Sama alkaa pikkulapsella - kato iskä millainen kakka multa tuli - miksei se jatkuisi koulussa?

Miksi ihmeessä kertoa omista jutuistaan vain opettajalle? En minä nyt sulle tässä voi opettajaksi muuttua - ope ei millään voi, ehdi kykene kaikkien  oppimista huomioimaan.
Ja mitä sitten pitäisi oppia

Intohimo

Tavoitteena oli löytää niin monenlaisia tapoja oppia ja niin monenlaisia asioita, että jokainen vuorollaan olisi saanut kokea aitoa intohimoa oppimiseen. Välillä jopa onnistuttiin.

Merkitys

Merkityksen rakentaminen oli erityisen tärkeää. Kaikille lapsille oppoimisen, koulun ja oman ppotentiaalin merkityksen löytäminen ei ollut mikään itsestään selvyys.

Omat kertomukset

Joka aamu varattiin aikaa omalle kirjoittamiselle. Kirjoita siitä, mikä sinulle pon juuri nyt tärkeää. Siitä mitä teit eilen, mikä kiinnostaa juuri nyt, mitä näit koulumatkalla.

Kaikki kirjoitukset luettiin ääneen omalle ryhmälle. Tietenkin, koska kuka typerys haluaisi kirjoittaa ilman lukijaa. Kaikki kirjoitus on kirjoitettu lukijalle, olet se sitten sinä itse myöhemmin (päiväkirja), äiti (lappu pöydälle "mä meen Vepen luo koulun jälkeen"), väitöskirja (tiedeyhteisö?). Miksi koulussa pitäisi kirjoittaa vain opettajalle, joka oikeasti ei jaksaisi millään lukea niitä (Ihan kiva Mikko, jatka vaan samaan tapaan).

Demokratia

Jokainen aamu alkoi yhteisellä kokouksella. Jokainen päivä päättyi yhteiseen kokoukseen. Päätettiin mitä tehdään, suunniteltiin ja todettiin miten oli onnistuttu ja miksi.
Myös järjestys ja silkka kurinpito perustui kokouksiin. Jos joku koki häiriötä, joka ei keskustelemalla selvinnyt, hän saattoi kutsua koolle luokan kokouksen. Sitten asia selvitettiin. Hauskimmillaan se oli silloin, kun tulin luokkaan ja yksi kävelee vastaan ja sanoo, että honet on kokouksessa määrätty vartiksi pihalle rauhoittumaan. No, mitäs minulla siihen muuta kuin että "sellaista sattuu ja koetahan sitten rauhoittua". 

Arkkitehtuuri

Paras tapa muuttaa toimintaa on muuttaa fyysistä ympäristöä. Koska puhun niin paljon enkä saanut suutani kiinni, ratkaisin asian alusteilla. Asetin luokan etuosaan 3m korkean ja 4m leveän hyllyn. Muutaman kerranpuhuin sille, mutta sitten se helpotti. Ja hyllyä kiertäessä rauhoituin aina niin, että maltoin antaa oppilaiden tehdä töitänsä. 

Luokassa luovuin  pulpeteista ja kunnostin faijojen kanssa kasan työpöytiä kierrätyskeskuksesta. oppialiden tavarat olivat laatikoissa hyllyissä. Hyötynä oli se, että oppilaat saattoivat helposti ryhmittyä luokassa, kun "oma pulsa" ei rajoittanut menoa.

Väillä meillä oli tehtäväperusteiset pöytäryhmät (paja, taide, äikkä, matikka, luonnontide, mitä niitä nyt oli) ja välillä muilla perusteilla.  

Lopputulema

Paljon voi tehdä, kun  luopuu koulun perinteisistä "pakollisista rakenteista". Aikaakin jää kösittämättömän paljon, kun sitä ei kulu viimeisenä tulevan odotteluun tms. Kehotan kaikkia ajattelemaan vapaasti ja miettimään, miten käsillä oleva homma olisi paras tehdä. Ei se sen kummempaa ole. 

Mutta saarnaamaan ei kannata ryhtyä :)

Kaksi konkreettia konstia e-oppimiseen

No, näitä juttuja nyt tuli sitten lopulta neljä, vaikka otsikossa  kaksi lukeekin :) 

UUTISVAHTI

YLE on julkistanut Androidille ja iOSille Uutisvahti-palvelun ja keväällä se on tulossa myös WP:lle. Palvelun käytettävyys on maailmanluokkaa. Tuosta pääsee koulussa ilmaiseksi käsiksi hyvin toimitettuun uutismateriaaliin suomeksi. En jaksa edes luetella kaikkia mediakasvatuksen ja eri aineiden käyttömahdollisuuksia. Laitetaan nyt loppuun täkynä kuitenkin BYOD, eli ne oppilaiden omat laitteet.

Lähde: YLEN nettisivut, ko. uutinen

Videonot.es

Anne Rongas kirjoitti tästä innoittavan blogauksen Videonauhaa ja muistiinpanoja: VideoNot.es.
Tänään sitten Lauri Hellsten jakoi Twitterissä mainion videon fysiikan opetukseen. (Twitter-vinkki: kun tägäät twiitit kurssin nimillä, voit itse ja/tai opiskelijasi löytää aiheeseen liittyvät tviittisi. Siis syntyy myös arkisto kurssia varten, aika spontaanisti).

LauriHellsten: #fysiikka #FY3 #magichttp://t.co/xkl4az2Hvm

Yhdistetäänpä nämä kaksi:

• opettaja etsii netistä sopivat oppimisvideot
• englanniksi löytyy vaikka mitä!
• suomeksikin aika paljon
• opettaja jakaa aiheeseen liittyvät videot oppilaille linkkeinä
• oppilaille ohje
• tee videoon
• kysymyksiä
• kommentteja
• havaintoja
• selostusta oppimisestasi
• Videonot.es-palvelussa

Annen blogista

Sanoisin, että syntyy aika syvällinen Flipped Classroom -oppimisprosessi, varsinkin kun videonet.es-jutun voi jakaa Google Driven kautta tai myös Evernotella (jota en kyllä äsken saanut toimimaan...?)

Jos tuohon vielä lisätään oppilaiden ja opettajien oma lyhärien tuottaminen, niin ollaan jo pitkällä todella innostavan ja syvällisen oppimisen yhteisöllisellä polulla.

Ohje lyhärien tekoon

Lyhytelokuvien tekoon ohje, niin opettajalle kuin oppilaille, ihan loistava: http://yle.fi/lyharikoulu/

Tutkiva oppiminen - Googlen tutkimustyökalu

Kun aina jaksetaan siitä plagioinnista, niin käännetäänpä juttu toisin päin. Opetetaan tutkiva ote ja lähteiden oikea, rehellinen käyttö jo alakoulussa. Asiasta tulee itsestään selvää, kun käytetään Google Driven "tutkimustyökalua". Täydellinen Googlen haku dokumentin laadinnan yhteydessä, joka tekee oikeaoppisen lähdeluettelon automaattisesti. Kopioiminen muuttuu "epäkysymykseksi" ja asiaksi muuttuu: miten käytät ja hyödynnät lähteitä.

Oppiminen on jo muuttunut, kunhan oikein silmin katsotaan.

Millainen koulu suomalaisen menestyksen taustaksi?

Ville Tolvanen kirjoittaa tänään blogissaan Suomalainen palveluvisio:

"Lähdin luomaan ajatusta kahdesta näkökulmasta. Ensin vision menestysresepti. Toiminnan täytyy olla jalostusasteen yläpäässä, skaalautuvaa eli periaatteessa globaalia ja monimutkaista. Eli palveluvision menestysresepti

Menestyvää = arvokasta + globaalia + monimutkaista"

Ville (annan itselleni luvan tähän tuttavalliseen puhutteluun) kuvaa menestysreseptin itselleni hyvin tutulla tavalla. Ville ja muut ovat asiantuntijoita määrittelemään tuota reseptiä, itse haluan olla luomassa niitä valmiuksia, joilla siinä onnistutaan. 

Kun Ville kuvaa reseptiikan muutoksen työelämässä, sama laadullinen muutos on tapahtumassa myös oppimisessa. Ennen oppimisessa ehkä oli riittävää ns. vertikaalinen merkityksenanto. Siis se "tulet tarvitsemaan tätä lukiossa", "kun käyt koulusi, saat hyvän työpaikan" jne. 

Nyt tilanne on muuttumassa, tai jo muuttunut. Merkitys annetaan horisontaalisesti, tässä ja nyt. Kaikki opittavissa oleva on ubiikisti kaikkien saatavilla koko ajan ja joka paikassa. Hyvästä työpaikasta ei ole mitään taetta nyt,saati tulevaisuudessa. Ekologiset haasteet ovat huikeita. Globaalit ongelmat ovat sellaisia, että niitä ei ehkä haluisi edes miettiä. Tulevaisuus siis tehdään nyt, siihen ei siirrytä joskus tulevaisuudessa. 

Samalla koko yleissivistyksen käsite on muuttunut lähes mahdottomaksi määritellä. Ei voitane määritellä sellaista yleissivistystä, joka riittäisi loppuelämäksi tai edes muutamaksi vuodeksi. 

Koko oppimisen resepti on muuttunut:

Tehdään oppiessa ja opitaan tehdessä.

Oppimisen muutos oli aika yksinkertainen määritellä. Vaikeammaksi se muuttuu, kun siirrytään oppimisen instituutioon eli kouluun. Millainen koulu antaa ne valmiudet, joilla luodaan arvokasta, globaalia ja monimutkaista? 

Tästä on kirjoitettu paljon. Lyhyesti se on koulu,  

• jossa opitaan jakamaan. Jakaminen synnyttää
• avoimuutta. Kun asioita, tietoa ja resursseja jaetaan avoimesti syntyy
• vapaus. Näin syntyy 
• luottamus. Tällaisessa ilmapiirissä synnytetään niitä valmiuksia, joilla Villen menestyksen resepti voi onnistua ( lähde: David Price kirjassa "Open": Share ->Open->Free->Trust)

Koulusta ja sen tehtävästä, ykeissivistyksestä ja elämänurasta

Voiko kukaan nykyään valita elämänuraansa? Onko ongelma ainakin osittain juuri siinä, että kysymme aikansa eläneitä kysymyksiä? Onko lopulta mitään ristiriitaa yksilön tarpeiden ja yhteiskunnan ... öööö ... vaatimusten? ... välillä?

Maailmaa muuttuu. Sitä muutetaan. Siinä eletään. Yksin, mutta osana isompaa kuviota. Onko se yhteiskunta kylä, kaupunki, maa, maailma? Mikä porukka - perhe, kaverit, kansa, kaikki?
Ai se meni näin - no sit vaan uutta yritystä!

Eikö ole ihan itsestään selvä, että tarvitaan ennen kaikkea kykyä oppia? Kyky koostuu oppimisen osaamisesta, mutta vielä enemmän lapsellista hingusta ottaa selvää mikä toi on, miten se toimii, kuka, miksi, milloin. Kykyä oppia innostumisen ja onnistumisen kautta. Mutta myös kykyä toimia kun kaikki menee pieleen. Oikeasti, mitä ihmettä varten opettaja kysyy koulussa oikeita vastauksia? Oppiminenhan on sitä, ettei osaa ja kokeilemisen, keskustelun, yhteisön avulla vähitellen löytää parhaan vastauksen. Koska haluaa! Epäonnistuminen on se mielenkiintoinen. Oikeiden vastauksien kysyminen on pelkkää ennakolta suunniteltujen sisältöjen hallinnan varmistamista. Ennen se oli ehkä hyväkin, mutta tietokilpailujen aika on ohi.

Meillä on eilisen unelmat ja huomisen pelko

Mitä ihmeen teollisuusyhteiskunnan suurta tehdasta me odotamme tuomaan työtä kaikille? Ei sellaista ole eikä tule. Onneksi, sanon minä, mutta ymmärrän että toisin voi myös ajatella.

Ei valita elämän uraa, koska sellaista valintaa ei enää kenellekään oikeasti ole. Miksi vauhkotaan siitä? Tehdään oppiessa, opitaan tehdessä. Ihan pienestä pitäen ja hautaan asti.

Me tarvitsemme yhdessä tekemistä, innostumista, onnistumista, halua ja kykyä jakaa. Ollaan maailman parhaita, mutta ei haittaa jos muut ovat yhtä hyviä.

Se on kivaa, oikein, hyödyllistä. Ja onko vaihtoehtoa?

Ja lopuksi: otsikko on auttamattoman väärä. Maailma on maailma, piste. Niin raha, tieto kuin vuorovaikutus solahtelevat täysin ennakoimattomasti kaikkien rajojen yli. Olen suomalainen ja iloisen ylpeä siitä. Onnistumista on silti aika alkaa rakentaa yhdessä, jos et muuten usko niin vaikka ilmastonmuutoksen ja resurssiriittävyyden vuoksi. Korjaan: "Millainen koulu yhteisen menestymisen taustaksi?"

Ja lopuksi, ystäväni Taavi Lehtosen kanssa käydyn keskustelun innoittamana: tärkeintä on kokemus, korkeimpana esteettinen kokemus. Kokemuksen kautta tieto saa uuden jäsennyksensä ja muuttuu merkitykselliseksi. Siksi taideaineiden merkitystä ei voi koulussa väheksyä, sen enempää itsessään kuin menetelmällisesti mallina kohti kokemuksellista yleissivistystä.

Hiljaisuutta, kilpailua, valintoja, vastuuta?

HS Mielipide 11.2.2014:

Valinnanvapaus toisi kilpailun kouluihin - Jan Jansson

Kouluihin voisi tuoda hiljaisuuden opettamista - Hikka Nuutilainen

Teineille oma puhelinliittymä - Markus Torkki

Hyvästä tavoittelemisen arvoisesta elämästä, yhteiskunnallisista mahdollisuuksista ja välttämättömyyksistä, koulusta, oppimisesta ja kasvatuksesta puhutaan paljon juuri nyt. Elämmem mielenkiintoisia aikoja! 

Mistä tarpeista mm. nämä tämänpäiväiset yleisönosastokirjoitukset kertovat ja miten näihin tarpeisiin vastataan?

Nuoret eivät pysty hallitsemaan erilaisia teknologisia ja kulttuurisia viettelyksiä

Näin varmasti on, koska emme pysty siihen me aikuisetkaan. Mitä sellaisessa tilanteessa tulee tehdä, jos kasvattaja huomaa, että nuorella ei ole eväitä selvitä niistä haasteista, joita aivan tavallinen arki tarjoaa? Aikuisten, niin omien vanhempien kuin koulunkin, tehtävänä on siis antaa sellaisia oppimistilanteita, joissa sitä puuttuvaa taitoa pääsee harjoittelemaan. Tosi monimutkaisessa maailmassamme ei enää toimi se perinteinen, behavioristinen malli, että pilkotaan toivottu suorite pienniin osiin ja vähitellen edetään kompleksisempaan kokonaissuoritukseen. On vain hyväksyttävä se, että ympäristö muuttuu koko ajan ja annettava nuorelle mahdollisuus sekä kokea aikuisten tarjoamaa turvaa että olla rohkea ja ottaa haasteet vastaan. Maailmaa ei voi yksinkertaistaa, vaikka meille aikuisille se on perinteisesti ollut keino yrittää hallita tilannetta. Nykymaailmassa se vain ei toimi.

Kouluihin hiljaisuuden opettamista?

Erittäin hyvä ajatus! Mistä tämä tarve siis nousee? Voisiko olla niin, että ei pelkästään median ja viihteen maailma, vaan myös koulu on yhtä pirstaletta. Itse haluan kysyä, milloin esimerkiksi luento tai oppitunti on yksilölle juuri sopivan mittainen. Oman kokemukseni mukaan ei juuri koskaan. Saatan osata liikaa tai liian vähän, ei vain kiinnosta tai sitten kiinnostaa niin paljon, että lopettaminen harmittaa.

Jos koulun oppituntirakennetta ei määrää optimaalinen, paras mahdollinen oppiminen, miksi sitä sitten käytetään? Itse näkisin sille olevan kaksi perustetta. Ensimmäinen on se, että kun opetetaan ryhmiä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin aikatauluttaa toiminta tiukkaan taulukkoon. Silti tuntuu, että koko ajan enenevästi tuo ryhmien opettaminen on kuitenkin asian "roiskaisemista" kohti kohderyhmää, josta vain ehkä 20% on otollisessa tilassa ja vaiheessa ottamaan tuon purskeen vastaan. Toinen peruste on teollisen yhteiskunnan peruja: on syytä oppia tulemaan paikalle, kun tehtaan pilli soi ja heiluttaa jakariaan yhteisessä tahdissa pillin seuraavaan vinkaisuun. Tuota maailmaa ei kuitenkaan enää ole eikä tuottavuuden paradigma enää taivu kurin ja järjestyksen alle. Tarvitaan toisenlaisia valmiuksia toimia muuttuneessa maailmassa.

Hiljaisuus on tärkeää ja kyseissä mielipidekirjoituksessa se konkretisoidaan kauniisti. Takana on kuitenkin erilainen koulukulttuuri, jossa jo lähtökohtana on yksilön paras mahdsollinen oppiminen, mutta koko ajan sidoksissa yhteisöönsä. Olisiko tuossa miettimisen paikkaa "yleiskoululle"?

Onko valinnanvapaus kilpailua?

Kirjoittaja nostaa esille tärkeitä kysymyksiä tasa-arvosta, koulusta ja yleissivistysestä. Onkin varmasti niin, että jos nykyiseen kouluun tuotaisiin lisäelementtinä valinnanvapaus, ajauduttaisiin juuri kuvatunlaisiin ongelmiin. Jos valinnaisuus tuodaan "vain" tai  "vasta" lukioon, ollaan erikoisessa tilanteessa. Opiskelijat on yhdeksän vuoden aikana koulittu toimimaan osana konetta, joka tuottaa tietynlaista tuotetta, tosin tuotteiden laadussa on kyllä suurta vaihtelua. Tuollainen ei palvele yksilön etua, mutta ei tojmeksiantajan eli yhteiskunnankaan. Jos kyse olisi yritystoiminnasta, homma ei pitkään jatkuisi. En halua mitenkään yksioikoisesti ihannoida liiketoiminnan paradigmaa, mutta julkisen palvelun tehokkuus on nimenomaan sitä, että tuotetaan  hyvin sitä toimintaa, jota on tarkoitus tuottaa. Siis koulussa parasta mahdollista oppimista muut tehtävät saakoon oman pohdintansa.

Kun pärjääminen yksilönä nykyisessä ja tulevassa maailmassa edellyttää monenlaisia valmiuksia sopeutua uuteen, nähdä mahdollisuuksia ja kykyä tarttua niihin - siis oppia, oppia, oppia - koulun yhteiskunnallinen tehtävä on nimenomaan antaa tilaisuus oppia näitä taitoja. Kun maailma on pelkkiä valintoja, kännykän virtanapin painamisesta alkaen,  oppimisen tulee painottua pienestä lähtien kykyyn valita.  

Toinen miettimisen arvoinen asia on "yleissivistys". Lukion tuntijakokeskustelu pyörii eri aineiden merkityksen pohtimisessa ja siinä, millainen määrä mitäkin tiedonalaa turvaa "perinteisen yleissivistyksen".  Samaan aikaan jo peruskoulun puolella koetaan kiirettä ja sisältöjen runsautta. Monet asiat käsitellään 12 kouluvuoden aikana moneenkin kertaan - ehkä syventäen, mutta innostuneelle oppijalle puuduttavastikin. 

Voiko yleissivistys siis nyt ja tulevaisuudesssa olla 

• monipuolista kykyä laajasti ja syvästi ymmärtää maailmaa, erilaisten oppimiskokemusten kautta ja niitä yhdessä jäsentäen 
• kykyä innostua oppimisesta joka päivä
• halua jakaa ja toimia yhdessä
• kykyä tehdä oppiessa ja oppia tehdessä
• erilaista eri ihmisillä, mutta toisten kokemusta kunnioittaen

Ainakin yleissivistys luettelona tiedoista ja sisällöistä, jotka tulee hallita on mahdoton tavoite. 

Valinnaisuus ei siis ole kilpailua koulujen välillä vaan 3O:n periaate oman oppimisen omistamisesta ja kyvystä olla sekä tuottava yhteisönsä jäsen että oman elämänsä omistaja. Toki häviäjiäkin löytyy ilman kilpailuakin, jos (joku) koulu ei halua nähdä ympärillään muuttuneen maailman vaatimuksia. 

Voisi kuitenkin kysyä, mihin sellaista koulua ylipäätään tarvitaan?

•  

Suomi eilen tänään huomenna

Onko lukiomme sellainen, että sinne on kerätty opinhaluisimmat nuoret, joiden opinhalua ja -taitoa sekä yhteisen uuden luomisen potentiaalia vaalitaan siellä kaiken muun kustannuksella?

Millainen on hyvä koulu? Mitä on yleissivistys? Mikä on Suomen talouden ongelma ja miten se pitää ratkaista? Mikä on globaalin maailman suurin ongelma, joka pitää heti ratkaista?

Olisiko aika lopettaa askartelu lillukanvarsissa? Mennyt maailma on mennyt eikä suoraan sanottuna ole kovin ikäväkään. Uusi on vasta tulossa, joten on hyvä aika kääriä hihat. Nykyinen koulu vastasi johonkin tarpeeseen, josta ei nyt enempää. Oikea kysymys on se, mitä meillä on odotettavissa, mihin voimme vaikuttaa ja mihin haluamme vaikuttaa. Ja sitten vain hommiin.

Tämän päivän Hesarissa on sekä poliitikon ajatuksia tilanteesta että tulevaisuuden tutkijoiden ajatuksia siitä, mitä on 20 vuoden päästä. Siis todella pian. Kummassakaan kirjoituksessa ei näy merkkejä siitä, että vanhat eväät olisivat syömäkelpoisia tulevaisuudessa. Varsinkin kun näyttää, että ne on syöty loppuun.

"Työvoimavaltaiset duunit liian kalliita, muut hoitavat robotit - pääoma voittaa aina. Suomi siis keskittyy pienempään!" - @mikkojoo

Jokainenhan tämän tajuaa. Pääoma menee aina sinne, missä on nopeasti - äärettömän nopeasti - saatavilla suurin tuotto pääomalle. En siitä mekanismista paljon ymmärrä, mutta tajuan kyllä, että sillä ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä ja sille eivät enää poliitikotkaan mitään voi. Se vain on niin ja muutokset täytyy tehdä toista kautta.

Ne toiminnan alat, joissa työvoimalla on mitään merkitystä joko siirtyvät halvan työvoiman maihin tai robotisoituvat. Todennäköisesti lopuksi kaikki robotisoituvat. Suomella ei ole tuossa pelissä osaa eikä arpaa ja korkeintaan voidaan pitää muistotilaisuus ja sen jälkeen keskittyä olennaiseen.

"Pieni on sitä, missä etsitään vielä reseptiä. Ja se on työvaltaista. Isoilla on resepti … pelkkää executionia." - @aukia

Juuri näin. Koko yhteiskunnan resurssit pitäisi uskaltaa kohdentaa tällaiseen toimintaan. Pääoman liikettä ei voi hallita ja sen vuoksi paikallista työtä ei voi suojella. Ja kuka haluaisikaan, koska haluamme mahdollisimman halpoja hyödykkeitä.

Suomen pitää luoda kasvualustaa pientuotannolle yhteiskunnan rakenteissa lainsäädännöstä rahoitukseen. Koulussa pitää siirtää painopiste muistamisesta oppimiseen, toistamisesta keksimiseen, pakosta innostumiseen, yksilöstä yhteisölliseen.

"Juuri. Miksi sitten arvostetaan toistamista, niin koulussa kuin työpaikoilla. Unelmana, että saisi olla pysähtymättömän koneen ratas?" -@mikkojoo
"Se oli tarpeen 70-luvulla, että saatiin tehtyä paljon huonoja supikoiralakkeja idänvientiin. Koulu muuttuu hitaammin kuin y-kunta." - @aukia

Henna Virkkunen esittää yliopistokursseja lukioon. Sehän on mahdollista jo nyt. Kärki onkin siinä, että onko lukiomme sellainen, että sinne on kerätty opinhaluisimmat nuoret, joiden opinhalua ja -taitoa sekä yhteisen uuden luomisen potentiaalia vaalitaan siellä kaiken muun kustannuksella?

Niin sen pitäisi olla.

On sanottu, että Leonardo Da Vincin jälkeen ei ole ollut yleissivistynyttä ihmistä. No, vaikka menisi 500 vuodella pieleen, niin se on mahdoton tavoite tänään. Tänään tavoitteena on oppimisesta innostunut yksilö, joka toimiim yhdessä muiden kanssa kasvokkain ja teknologian avustuksella - ja tuottaa näin paljon enemmän kuin edes todellinen nero yksinään voi saada aikaan. Kyse ei ole vain jonkun osaeliitin asiasta, vaan jokaisen ihmisen mahdollisuudesta.

Jakaminen tuottaa avoimuutta, joka tuottaa vapautta, joka tuottaa luottamusta. Tämä kaikki tuottaa niin taloudellista toimeliaisuutta kuin yhtä lailla niitä valmiuksia, joilla toimitaan kansalaisyhteisöissä tai katastrofitilanteissa. Ja humanismista -  se tekee ihmiset uudelleen tietoisiksi toisistaan ja siitä, että yksin ei pärjää. Toisista välittäminen nyt vain on oikein ja kannattaa.

Oppiminen ei ole "jotta sitten osaisit", vaan koska se on  tärkeää nyt. Opitaan tehdessä ja tehdään oppiessa.

Ennen opetettiin ryhmää ja  opittiin yksilönä. Nyt opetetaan yksilöä ja opitaan yhteisössä.

Oppimisen pitää perustua yhteisöllisyyteen, intohimoon ja olla merkityksellistä.

Sellainen koulu, sellainen yhteiskunta. 

Jakaminen on se juttu

Jakaminen on se juttu - tiedon, resurssien, osaamisen, hyvinvoinnin. Jakaminen lisää avoimuutta. Avoimuus lisää vapautta. Vapaus lisää luottamusta.  Vaihtoehtokin on,  yksiselitteinen dystopia.

Alla muutama linkki. Mietittänä meillä on se, millainen minä, me, perhe, kylä, kaupunki, Suomi pärjää nyt ja tulevaisuudessa. Ja onko se meiltä pois, meille, vai yhdessä muiden kanssa, kaikkien hyväksi?

Oma mielipiteeni näkyy otsikossa. Mietittäväksi jää mitä se tarkoittaa ja edellyttää oppimisessa ja koululaitoksessa. 

HS 27.1.2013: Entinen pankkiiri avautuu: Pohjaton ahneus ruokkii sijoittajia
Tätähän meille on nyt tarjolla, ei tarvitse tehdä mitään. Ollaan vaan.

HS 27.1.2013: Suuri palomuuri on kunnianhimoinen ja surkuhupaisa hanke
Avoimuuden vastakohta. Näyttää toimivankin. Toinen asia on, kuinka pitkään sillä pärjää, ihan talousellisessa mielessä.

Risto Linturi 16.1.2014: Aineeton arvonluonti ja digitalisaatio
Jos meitä ei uhkaakaan työpaikkojen pako, vaan näkemyksen puute. Ja se, että kun on oma pelivuoro, ei osaa. Pidetään kiinni siitä, missä olemme hyviä. Osaamisesta. Selvitetään seuraavaksi, mitä on se osaaminen jota nyt tarvitaan. Ollaan ihan kohta pelivuorossa.

HS 28.1.2014: Espoo kirii keksintökaupungiksi 
Uudenlaista tapaa tehdä yhdessä.

Olli Hietanen 25.1.2014: Entäpä jos työ ei lopukaan? Entäpä jos haasteena onkin työvoimapula?

Entä jos?