Miten koulun muutos tehdään?

Koulu siis kaipaa muutosta. Hyväksyn.

Tehdäänkö se näin?

1. Koko koulu määrittelee yhteisen suunnan niin, että se nousee OPSista ja kunnan suunnitelmista. Paino yleisosalla, aineosioilla vähemmän - koska kyse on yleisestä, joka on osiaan tärkeämpi.

2. Rehtori järjestää itselleen aikaa käydä tunneilla min 1/lukukausi/ope.

3. Tiimipuheelle ja jakamiselle luodaan viikoittainen aika.

4. Opettajalle annetaan se 'pedagoginen autonomia', joka hänellä on ollut tähänkin asti.

5. Opettajalla on pedagoginen valta toimia opetuksessaan. Se sisältää vapauden toimia ja vastuun toiminnasta.

6. Vastuu kannetaan peilaamalla omaa toimintaa yhteiseen suuntaan a. Tiimissä b. Kehityskeskustelussa.

7. Kehityskeskusteluja käydään useammin, jos tarve vaatii, vaikka 1/vko.

Mitä se vaatii?

A. Yhteisen keskusteluajan joka viikko tiimeille. No problem. Se on jo OVTESissä sisällä.

B. Rehtorin työn määrittelemisen niin, että tähän riittää aikaa. Monta muuta työtä voi jakaa/delegoida muille, ehkä tästäkin osan apulaisrehtoreille (edellyttäisi muutoksen niin, että apreht on myös esimies).

Pitäisikö näin toimia?
Mitä hyvä sillä saavutettaisiin?
Mitä hyvä sillä ne menetettäisiin?

Suomalaisen koulun tulevaisuus

Millainen on suomalaisen koulun tulevaisuus? Sitä en tiedä ja toisaalta, sitä haluan olla itse tekemässä. Juuri siksi on niin innostavaa olla koulussa töissä, juuri nyt.

Hahmottelen tähän niitä teemoja, muilta ja omia, joiden suuntaan koulun pitäisi nyt minun nähdäkseni kehittyä.

Teemat

1. Koulu vapaana perinteisestä koulutilasta
2. Kokemuksellisuuden merkitys nykyisessä elämystulvassa
3. Osallisuuden ja merkityksellisyyden kokemus
4. Suurien kysymyksien koulu
5. Teknologia, yhteiskunta, oppiminen, koulu

Suomessa on pitkä ja hieno kouluhistoria - vaatimattomista lähtökohdista on saatu aikaan kansallinen, kansainvälinen menestystarina. Tässä tarinassa koululla on ollut merkittävä rooli. Suomessa jos jossakin on ollut yhteiskuntaluokkien välistä solidaarisuutta ja mahdollisuutta säätykiertoon. Omilla lahjoilla, ponnisteluilla, taidoilla on ollut mahdollista päästä elämässä eteenpäin. Onko koulu syy vai seuraus, sitä kannattaa miettiä. Onko niin, että yhteiskuntamme on sellainen että se tuottaa näitä hyviä asioita aika lailla koulun  tms. intituution arkitoimista huolimatta? Vai onko niin, että yhteiskunnallinen  arvopohja tuottaa tällaisen kouluinstituution?

Onko joku asia muuttunut ja jos, niin mihin suuntaan? Itse näen, että olemme ottaneet rusinat globalisaation pullasta ja nyt on syötävä koko pulla. Ilman pullaakaan emme voi elää, eli vaihtoehtoa palata johonkin impivaaraan ei ole olemassa. Eikä sitä itse asiassa ole koskaan ollutkaan. Ainakin oma historian ymmärrykseni sanoo, että olemmem olleet osa kansainvälistä yhteisöä jo satojen vuosien ajan. Nyt yhteydet vain ovat globaaleja ja salamannopeita. 

On koulun ja suomalaisen yhteiskunnan kulttuurievolutiivisen muutoksen aika - entisiä vahvuuksia kehittämällä valmistaudumme eiliseen. Nyt on löydettävä sivistysvarannostamme niitä 'kulttuurigeenejä', jotka ovat aina olleet siellä, mutta jotka nyt muuttuvat säilymisen ehdoksi. 

1. Suurien kysymyksien koulu

Viime viikon Kuumapop-tapahtumassa pidin itse pajaa aiheena SOLE -Self Organized Learning Environment, jonka on kehittänyt Sugata Mitra. Keskustelussa jäin itse pohtimaan tuossa metodissa keskeistä "suurten kysymyksien" teemaa. SOLE-metodin onnistumisessa keskeistä on, että opettaja osaa kysyä aitoja, suuria kysymyksiä. Oikeastaan muuta opettajan ei tarvitse osatakaan, kunhan on aidosti kiinnostunut oppilaistaan ja heidän oppimisestaan sekä ymmärtää minimaalisen puuttumisen pedagogiikan. SOLE-kertomuksia voit lukea täältä.

Jäin miettimään, voisiko koulun organisoida kokonaan suurten kysymyksien varaan? Niin , että oppilaat tulevat kouluun ykkösluokalle ja löytävät ensi yhden niin suuren kysymyksen, että sitä kannattaa pohtia. Kun se on pohdittu, valitaan yhdessä uusia kysymys. Voisiko koulu kokonaisuudessaan rakentua näin? Ehkä niin, etttä maaliskuussa opettaja käy oppilaidensa

, heidän huoltajiensa ja sen jälkeen rehtorin kanssa keskustelun: "Näitä olemme tehneet, onko jotainmihin pitäisi nyt keskittyä?" Teema johtaa suoraan  kokemuksen, osallisuuden ja merkityksen teemoihin, joita pohdin alempana . 

2. Koulu vapaana perinteisestä koulutilasta

Mikä on muuttunut kun itse olin 13v vuonna 1975 ja nyt, kun poikani on  samanikäinen?

Ainakin se, että 70-luvulla tieto oli kahden instituution käsissä - koulun ja kirjaston. Tieto oli talossa. 

Nyt tieto on joka paikassa ja taitoja voi hankkia kaikkialla. 

Kirjasto on hakemassa uusia suuntia ja säilyttämässä parhaat entisestä. Täyteen ämpäriin ei silti saa lisää tavaraa ottamatta jotain  pois. Koulun pitää heti tarttua tähän samaan haasteeseen.

Onko koulun aika ohi? 

Minusta ei ole, mutta koulun on muututtava oppimisen taloksi opettamisen talosta. Aki Puustinen kirjoittaa blogissaan Sofa school 24/7 ? "Sohvakoulusta" seuraavia periaatteita, jotka ovat minusta hyvin oikeansuuntaisia - jos nyt ainakin peruskouluikäisiltä ottaisin tuon "istumisen" pois. Aina ei siis tarvitse olla talossakaan ollakseen koulussa.

When I was teaching history in my class I suddenly got an idea of classless school - Sofa school. Everywhere you sit down there is a school. Simple.

1. Open 24/7
2. No school buildings and limited staff
3. Only moderator or facilitator
4. #sofaschool chat every day 2-3 hour
5. Materials in clouds (Dropbox, Google Drive, iCloud)
6. Learning via discussions and dialogue
7. Informal and unformal learning
8. Global classroom and intercultural students
9. Languages English, Chinese, Spanish
10. Voluntary and crowdsourcing
11. No curriculum : "what do you want to learn" ?
12. Social aspect : student get passion to see their classmates and there will be meeting and encounters
13. "Everyone is a teacher and everyone is a student"
- http://apuustin-leadership.blogspot.fi/

3. Kokemuksellisuuden merkitys nykyisessä elämystulvassa

Maailmamme on muuttunut, kiistämättä. Vauhtia on lisää, elämyksiä tarjotaan ja haetaan kiihtyvällä tahdilla. Kaiken nopeus on niin kovaa, että myös kilpailu muuttuu raastavaksi ja pärjääminen vaatii jatkuvaa ponnistelua ja näkyvyyttä. Toisaalta "vastapainona" rankalle tahdille vapaa-ajalle tarjotaan entistä räjähtävämpiä elämyksiä. Mitä pitäisi tehdä?

Itse näen kasvattamisen ja koulun tehtäväksi laajentaa - kunnioittavasti ja kiinnostuksen herättämisen kautta - kasvavan nuoren kokemusta. John Deweyn mukaan ihmisen kokemus on sidottu ihmisen toimintaan ja tekemiseen. Koulun pitäisi tarjota toimintaa, jonka kautta kokemus jäsentyy uudelleen mielekkäällä tavalla. Kokemus on myös yhteisöllistä - suurin osa kokemastamme on yhteistä ja vain pieni osa itse asiassa yksilön omaa kokemusta. Koulun pitäisi siis vapautua istumisesta, kuuntelemisesta, lukemisesta - yhteiseen tekemiseen, keskusteluun, dialogiin ja tuottamiseen. 

Tärkeää on myös muistaa se, että kokemus muuttuu ja häiriintyy. Tarvitsemme kykyä ja mahdollisuutta jäsentää uudelleen kokemustamme. Siihen tarvitsemme esteettisiä kokemuksia ja sivistyskasvatusta. Taide on esteettistä kokemusta puhtaimmillaan, kokemus siitä, miten asia "voisi olla" tai ihannetilassaan vailla realiteettien rajoja olisi. Itselleni yhteisöllinen, uudelleen jäsentävä kokemus voi olla soljuva bändisoitto tai oma mitätän panos salibandyjoukkueessa - kun ilman sanoja kokee olevansa osa suurempaa kokemusta. Joskus myös voimaannuttava dialogi, mutta siinä haasteet ovat paljon suuremmat.

4. Osallisuuden ja merkityksellisyyden kokemus

Tuoreessa kirjassaan "Apina pulpetissa" Tommi Hoikkala ja Petri Paju kuvaavat koulua nuorten kokemana. Voi olla, että itse tilanteessa ja sen kokemuksessa ei ole paljonkaan eroa aiempiin aikoihin. Sen sijaan nuorten maailma koulun ympärillä on muuttunut. Nuoruus ei ole mikään aika, jolloin valmistaudutaan lapsuuden leikkien jälkeiseen "aikuisten oikeaan maailmaan". Ainakaan niin ei näytä olevan, kun nuoruutta venytetään yhä pidemmälle ja samat asiat ovat merkityksellisiä niin 15 kuin 50 vuotiaille.

Koulun täytyy siis muuttua paikaksi, jossa 'koulun yhteisöllisyyden kehien' sisällä nuori voi kokea aitoa osallisuutta sekä omien tekojen merkityksellisyyttä, jäsentää kokemustaan osana yhteisöänsä tässä ja nyt.

Pekka Peuran käsittelee blogissaan "Ahdistusvapaa koulu"n teemaa: "Opettakaa heitä arvioimaan omaa osaamistaan, omaa oppimistaan ja omia opiskelutaitojaan. Ja luottakaa oppilaisiinne, luottamus kyllä palkitaan." Osallisuutta, merkityksen kokemusta tässäkin, niin opettajille kuin oppilaille.

5. Teknologia, yhteiskunta, oppiminen, koulu

"Kouluissa ja yliopistoissa tulee lopettaa teknologisen imperatiivin toteuttaminen. Filosofi Timo Airaksinen (1995, 235) on sanonut, että ihmisen pitää asettaa päämääränsä itse, tekniikasta riippumatta, ja vasta sitten valittava tekniikka. Myös ekofilosofi Henryk Skolimovski (1987, 190) kritisoi teknologiaa sanoen, ettei se ole pelkästään myönteinen asia, koska mitä enemmän informaatioyhteiskunta tai tietokoneet ottavat vallan ja riistävät ihmisiltä vastuun, sitä enemmän ihmisyytemme näivettyy. Tulee huomata, ettei erehdys ollut teknologinen, vaan filosofinen, ja myös kasvatusfilosofinen." (Matti Taneli 2012, 233-234)

Olen Matti Tanelin kanssa samaa mieltä siitä, että teknologia teknologian vuoksi on typerää. vielä typerämpää on tuetyn brandin teknologia itsensä vuoksi. Itselle teknologia on harrastus, mutta en katso sen olevan osa sivistyskasvatusta sen enempää kuin muidenkaan harrastusten.

Mikä on siis alaotsikossa mainittujen käsitteiden vuorovaikutus?

1. Teknologia on väistämätön osa yhteiskuntaa - siitä ei ole mahdollista luopua.
2. Teknologia mahdollistaa monia asioita, joita ennen ei ollut mahdollista tehdä ollenkaan tai ne olivat oleellisesti hankalampia .
3. Teknologia asettaa yhteisölle ja yksilölle aivan uudenlaisia haasteita mm. itsesäätelyyn - millaiset elämykset vievät ihmistä ja millaisia teknologioita ihminen osaa ja haluaa hyödyntää omassa toiminnassaan.
4. Yhteiskunnan teknologistuminen tulee kiihtymään niin, että emme osaa ennustaa edes kymmenen vuoden päähän 2023, mikä on arkea silloin. Pelottavan lyhyt tähtäin!
5. Teknologinen osaaminen on oleellinen  osa sitä taitoperustaa, jonka varassa niin yksilön kuin yhteisön menestyminen lepää.
6. Koulun tehtävä, sellaisena kuin se Suomessa on haluttu nähdä, on tarjota jokaiselle sosiaaliluolasta ja varallisuudesta riippumatta samat mahdollisuudet saavuttaa ne kokemukset ja taidot, jotka mahdollistavat hyvän elämän osana omaa ja globaalia yhteisöä.

Millainen on siis koulun tehtävä teknologian näkökulmasta?

• Jokaisella on oltava mahdollisuus teknologian käyttöön niin, että hän saavuttaa taidot, joiden varassa on mahdollista pärjätä jatkossakin.
• Koulun on avarrettava teknologiakasvatuksen käsitettä Suomessa:
• jotain on otettava pois ja itselle näyttää tällä hetkellä siltä, että käsityö oppiaineena on erikoinen sekoitus esteettisyyteen kasvattamista, arjen taitoja, menneitä teknologioita ja kansanperinnettä ja teknologiakasvatusta - ei mktään käsityötä vastaan, mutta aika monta teemaa samassa paketissa. Olisiko aika katsoa asiaa avoimesti uudelleen? 
• tarvitaan teknologiakasvatusta, joka elää herkästi ajassa ja lepää juuri "suurten kysymysten" pedagogiikan varassa: opettaja ja oppilaat tutustuvat teknologian  ilmiöihin käytännöllisesti ja tekemällä
• Robotiikka, sulautetut järjestelmät (esim. Arduino, Raspberry Pi etc, Lego...)
• https://github.com/opinsys/ohjelmointi-opetuksessa
• http://www.luma.fi/tapahtumat/2158/
• http://www.ilonait.fi/web/ilona-robotti/
• http://www.mpc.fi/kaikki_uutiset/googlen+coder+tekee+raspberry+pista+helpon+nettikehitysalustan/a929901
• Ohjelmointi (Scratch ja vastaavat, MOOC,...)
• http://scratch.mit.edu/
• http://www.kuumapop.fi/kuumapop/scratch-paja/
• http://teromakotero.blogspot.fi/2013/10/scratch-flow-ja-nakymaton-oppiminen.html - ei pelkkää teknologiaa :)
• http://mooc.cs.helsinki.fi/
• Teollinen ja jokapaikan internet
• Luen tähän myös mediatuottamisen valmiudet, vaikka ne eivät sinällään teknologiakasvatusta olekaan. Ilman teknologista osaamista vlog jää tekemättä tai on tasoltaan surkea - esimerkiksi näin. 
• esteettinen kasvatus osana sivistyskasvatusta ja ihmisyyteen kasvamista on erittäin tärkeä asia, mutta sen suhdetta käsityöhön ja teknologiaan kannattaa pohtia. 

Loppulause

Lainaan lopetukseksi Martti Hellströmiä: 
Jotta koulussa eläisi kasvatuksen maailma, siellä tulee vallita kasvua kunnioittava henki. Tähän kuuluu:

• tilaa lapselle kasvaa omaksi itsekseen ja omaan tahtiinsa
• oikeanlainen kasvun auttaminen. Pikemminkin puutarhurin kuin kivenhakkaajan työotteella.
• kiinnostus siitä, mikä on lapselle tärkeää (merkityksellistä)
• mutta myös vastuunkanto siitä, että lapsi oppii omassa yhteisössä menestymisen kannalta tärkeät taidot. Ne, joista on hyötyä jo nyt, mutta myös ne, joista on hyötyä kuvitetavassa tulevaisuudessa.
• juuri näille lapsille ja juuri heidän ikäisilleen sopiva kasvuympäristö, jossa on myönteiseksi katsottua kasvua virittäviä aineksia ja virikkeitä
• sellainen kasvuympäristö, joka ei viritä kasvua kielteiseksi katsottuun suuntaan
• tarjoumien (kasvattavien mahdollisuuksien) järjestäminen oppilaiden ulottuville
• mahdollisuuksia oppia toisin ja antaa näyttä osaamisesta monin eri tavoin.
• rohkaisua, kannustusta, vahvistusta.

Aivan lopuksi linkki loistavaan kasvatustieteelliseen väitöskirjaan, jota aiemmin jo lainasin.

KASVATUS ON KASVAMAAN SAATTAMISTA - Kasvatusfilosofinen tutkimus J. A. Hollon

sivistyskasvatusajattelusta (Matti Taneli 2012) 

Miten opin?

Taisi olla keskiviikkona, kun olin pitämässä 8. lk valinnaista ATK-tuntia. Opettaja oli pois ja atk-valinnaista ei ihan kaikki sijaiset osaa tai halua opettaa. Siinä sitten opetin PaintShopPro:n käyttöä, vaikka en ole ko. ohjelmaa ainakaan viiteen ... siis 10 vuoteen käyttänyt. No, ihan ok onnistuin.

 Some rights reserved by dmanipulated

Tuo parituntinen muodostui oppimisen ja pohdinnan paikaksi itselle. Opetin aiheeksi annettuja asioita joillekin, suuri osa osasi omin neuvoin. Aktiivisin tai taitavin - en tiedä kummasta oli kyse -oppilas neuvoi muita enemmän kuin minä. Hyvä niin.

Käytin tilaisuutta myös sosiaalisen median asioista puhumiseen. Tämä on oma missioni, koska koulussa some-työkalut eivät ole vielä mitenkään arkipäivää sen enempää oppilaille kuin opettajillekaan. Käytimme TodaysMeet'iä ja AnswerGarden'ia. Mainitsin myös Animoton.


Tuossa kohdassa joku poika otti puheeksi cinemagraphit. Muistin joskus kuulleeni sanan, mutta ei kytkenyt sen enempää. Poika ei osannut tai halunnut sen enempää asiasta kertoa. Selväksi tuli kuitenkin, että ne ovat siistejä juttuja.

 Some rights reserved mendhak's photos

Mitä asiasta seurasi?

Onneksi muistin sanan vielä eilen illalla.

Googlasin.

Päädyin AppleStoren Cinemagram-appsin esittelyyn.

Siitä jatkoin etsimään Androidille sovellusta haulla "cinemagram android".

Seuraavaksi kyseinen app asennettiin minun, 10 v. tyttären ja äidin kännyihin.

Illalla juuri ennen nukkumaanmenoa tehtiin pöljiä cinemagrapheja.
Tuo kuva on vieressä on Flickr'istä, mutta idea on juuri tuo.

Näin sitä oppii uutta. Silmät auki.

Ja mikä oli oleellisinta?
En vieläkään tiedä, onko cinemagraph jotenkin tärkeä tai oleellinen. Kokeilen sitä. Opettajilla on koko ajan se peikko olkapäällä, että pitää keskittyä löytämään se tärkeä, oikea ja oleellinen. Se tie vie hiljaiseen kuristumiseen (kirjoitin ensin vahingossa kutistumiseen, vois olla parempikin sana).

Pitää:
etsiä,
kokeilla,
lopettaa, jos ei toimi
jatkaa, niin kauan kuin toimi
ja palata lähtöruutuun: etsiä.

Kun löydät sen hyvän ja oikean, olet todennäköisesti vähän hidas ja myöhässä :) No, älä välitä, ei se mitään! Mutta varaudu siihen, että huomenna täytyy taas olla silmät auki. 
Onneksi olet töissä koulussa, jossa niitä vinkkejä kyllä saa!

Koulu ja sosiaalinen media

Juuri alkaa Luoti-koulutus aiheesta. Nuhaflunssan vaivaamana aion seurata :)
Itse aihe on ollut hyvin esillä tänään, mm. seuraavien linkkien kautta.

Some-ahdistus voi iskeä opettajaan (YLE);
Avaimia sosiaaliseen mediaan (Harto Pönkä)
Nettisukupolven taidoista luullaan liikoja (HS)

Oppilaat ja opiskelijat ovat pääasia.

• Suostuvatko he siihen, että joku sanoo, että sosiaalista mediaa ei ole? Eivät. 
• Elävätkö yritykset vuorovaikutuksellisesti netissä? Kyllä. 
• Kenen kuuluu päättää, millainen on koulu? Päättäjien. 
• Kenen kuuluu se toteuttaa? Opettajien. 
•  Kenen kuuluu älähtää, jos ei toimi? Huoltajien. 
• Kuka protestoi, jos koulu on hölmö paikka? Oppilaat. 
• Onko sosiaalinen media olemassa? On. 
• Pitääkö sen kanssa osata toimia? Pitää. 

Onko pakko tykätä, jos ei haluu? Ei. 
Poistuuko sosiaalinen media siis  paikalta? EI :)



Harto Pönkä generoi minuun ajatuksia etänä kesken webinaarin:
Opettajan tehtävä on omistaa "näky" ja jakaa sitä muille, ei väkisin vaan avaamalla ovia. Some on ovi.

Oli turha haaveilla lentämisestä ennen lentokoneita. Mutta silti pitää haluta lentää, jotta se kone olisi mielenkiintoinen. Pointti: lentäminen on muuttanut maailmaa myös niiden osalta, jotka eivät pidä lentämisestä. Vaikkapa tomaatit lentävät, samoin kirjeet ja paketit, ihan kaikille.

Oppiminen, opetus, opetusteknologia ja etäopetus. Että mitä.

Satuin näkemään Mauri Ählbergin (vanhan didaktikkoni 80-luvun alkupuolelta) linkin Facebookissa Harto Pöngän hyvään kirjoitukseen etäopetuksesta ja opetusteknologiasta 11/2011. Osui johonkin, jota nyt vähän avaan. Teen sen lainaillen vapaasti irrallisia lauseita Harton tekstistä, ilman mitään tarkoitushakuisuutta. Lue koko alkuperäisteksti, niin ei tule tulkittua lauseita irrallaan väärin: Aktivoi oppijoita osallistumaan ja luomaan tietoa!



"...onko teknologian opetuskäyttö yhä vuoden 2005 tasolla. Samaa voidaan kysyä etäopetuksesta."

 Olen miettinyt omaa taustaani. En ole vanha, mutta ikääntynyt  olen tässä scenessä - mittarissa on vuosia ja kilometrejä. Jobsin elämäkertaa lukiessa tajuan, etttä hän oli 6 vuotta vanhempi ja olen elänyt sen kaiken - siis saman ajan. Aloitin tietokoneiden käytön 1983, opiskelemalla Tietojenkäsittelyopin laitoksella (aproon jäi). Olin omasta mielestäni tosi hidas lähtijä, mutta ekat pc:t taisivat tulla oliko se 1980... Siitä lähtien olen koneiden kanssa pelannut.

Hyppään 90-luvun puoliväliin. Siihen aikaa Helsingin opetustoimi eli kovassa nosteessa. Olin töissä "Tietotekniikkaprojektissa", jota ainakin yritettiin hypettää ympäri maailman. Tavoite oli olla Euroopan paras opetustoimi. Itse olin alkuun opetttajien kouluttajana, sitten Opetusviraston mediakeskuksen projektipäällikkönä. Ja mitä meillä mietittiin? Oli mahtavat koulutusohjelmat perusohjelmien opetuksesta perus.- ja jatkokursseineen. Henki oli hyvä, mutta metodiikka aika behavioristinen. Samaan aikaan OPH oli julkaissut pompöösin julkaisunsa "Uusi oppimiskäsitys". Tästä syntyi paradoksi, jota Harto edelleen purkaa. Oli tullut uutta laitteistoa, siihen liittyviä mahdollisuuksia, uudelleen lämmitettyjä käsityksiä oppimisesta (siis 1800-luvun koulureformistien tähteitä). Ja uskottiin, että kyllä se siitä lähtee.  Eipä lähtenyt, vaikka oikeaakin yritystä oli. Tein itsekin vaihtoehtoisia, sisältölähtöisiä kursseja ja niin tekivät jotkut muutkin. Kehittelimme sosiaalista mediaa ennen kuin sitä oli keksitty. Ja kävi kuten Nokian tableteille aikanaan. Ei jaksettu uskoa kuten Jobs. En väitä, että pelkkä usko olisi auttanutkaan :)

Oleellista on kuitenkin se, että kyse ei alkuunkaan ollut teknologiasta vaan kouluun, opetukseen ja oppimiseen liittyvistä uskomuksista ja kulttuurisista rakenteista.

"Huolestuttavaa on, että oppilaiden välistä vuorovaikutusta tuetaan selvityksen mukaan vain vähän"

 Harto on niin oikeassa, että sattuu. Liittykö tämä mitenkään opetusteknologiaan ja etäopetukseen. Saattaa liittyä, mutta minulle se kysymys on: miksi oppilaiden välistä vuorovaikutusta ei tueta, vaan tukahdutetaan siellä perusinstituutiossa, fyysisen koulun luokkatilassa? Onko sitten ihme, että sama siirtyy uusiin välineisiin ja niiden metodiikkaan.

"Tehokas oppiminen edellyttää oppijan aktiivista toimintaa ja tiedon prosessointia, jota kautta tietoa konstruoidaan ja liitetään osaksi aiempaa ymmärrystä. "

Täsmälleen oikein, minun käsitykseni mukaan. Miksi sitten "lähi"koulu ja "etäkoulu" molemmat pyrkivät johonkin representaatioon? Kai siksi, että tehdään se mikä on helppoa ja tuttua. Itselle parhaaksi oikeiden asioiden indikaatioksi on viime aikoina muodostunut: Jos se on vaikeaa, se saattaa olla tärkeää. Ja jos se tuntuu helpolta, olen todennäköisesti ampunut ohi maalin.

"Parasta olisi, jos opetuksessa päästäisiin opettajakeskeisyydestä oppijakeskeisyyteen."

Ilman sarvia ja hampaita, latasit Harto aika paradoksin. Että valmentamisen tärkein asia on juokseminen? Ei kai sentään. Sen sijaan se juokseminen on tärkeää, valmentaminen ei (paitsi valmentajalle joo).  Parasta olisi, jos puhuttaisiin VAIN oppimisesta ja opettajan työ olisi mahdollistaa sitä. Pitäisi siis keksiä joku uusi nimitys koko hommalle ja tätähän tässä on tehty niin kauan kuin muistan. Eteenpäinkin on päästy, mutta aina tulee uudet ihmiset miettimään samaa paradoksia ja rakenteet takana pysyvät hämmästyttävän samoina.

"Oppimistutkimuksen mukaan yhteisöllistä oppimista voidaan tukea tehokkaasti verkkoympäristöjen avulla."
Näin on varmasti. Oppimista voidaan myös estää kaikilla oppimisympäristöillä. Pitää tietää mitä pidetään oppimisena ja sen jälkeen valita sitä tukevat rakenteet ja metodiikka. Itselle herää ajatus, että kovin syvällä elää se teollisen ajan työläismassan hallinnan tarve - samanlaista, samoin ajattelevaa. Tarvitaanko tuollaista enää? Minusta ei, muitta ehkä jonkun mielestä tarvitaan, jos ei kuunnella julkisia puheita, vaan katsotaan tekoja. Tärkeä asia tämä kuitenkin on.

"Kannusta siis oppijoita osallistumaan ja luomaan tietoa – se kannattaa!"

Juuri näin se minun mielestäni on. Oppiminen on aina yhteisöllistä, vuorovaikutuksellista ja sosiaalista. Joskus se vuorovaikutus tapahtuu ajallisesti hitaammin, vaikkapa tieteellisessä tutkimuksessa. Silti siinäkin tarvitaan se yhteisöllinen konteksti, rikastamaan, arvioimaan ja valtuuttamaan. Ei ole oppimista ilman yhteisöllisyyttä, mutta syystä tai toisesta siitä ei tule luontevaa osaa oppimista tukevia rakenteita, olivat ne sitten lähellä, kaukana, verkossa tai koulussa.

"Tulevaisuuden hyvä koulu" - innostuin Martin blogista

Martti Hellström kirjoittaa  aiheesta Tulevaisuuden hyvä koulu blogissaan http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2012/01/tulevaisuuden-hyva-koulu.ht/> ml. Kuten aina, asiaa on, lukeminen helppoa ja ajatuksia herää. Juuri tässä on minulle paras syy lukea blogeja ja blogata itsekin. Lukea, innostua, ajatella, testata ajatuksiaan. Generoida jotain toiminnaksikin ja vaikka dokumentoida sitä. Asiaan:


Oli kyllä tiiviydessään hyvä slideshow Martilla blogisivullaan. Sitä voisi jotenkin jakaa pohdinnan välineeksi vaikka kaikkiin kouluihin?


Itse jään miettimään sitä, miksi me puhumme "tulevaisuuden koulusta" oli se sitten hyvä tai huono. Aihe on kyllä älyttömän innostava ja tutkimisen arvoinen. Tulevaisuus kuitenkin tehdään nyt ja sen tekemisen instituutio on juuri koulu. Ketkä sen muutoksen tekevät - minusta juuri opettajat. Tästä siis nousee ajatukseni. Miksi meidän kouluihmisten pitäisi pohtia tulevaisuuden koulua, kun meidän pitäisi tehdä sitä hyvää koulua juuri tänään, tässä ja nyt. Sillä sitten rakennettaisiin "hyvää tulevaisuuden yhteiskuntaa", jossa luonnollisesti olisi myös "hyvä tulevaisuuden koulu". Minusta on pään pensaaseen pistämistä, jos me kouluihmiset keskitymme parantamaan tulevaisuuden koulua, kun pitäisi oikeasti tehdä ne teot heti ja viimeistään huomenna.


En varsinaisesti tiedä enkä ymmärrä tulevaisuusasiasta mitään, mutta omaan vahvan ituition :) Olen kiitollinen siitä,  että niin oppimisen ja tulevaisuuden tutkijat kuin muutkin tutkivat asiaa teoreettiselta kannalta. Sen verran kuin ehdin, jaksan ja ymmärrän perehdyn viisaampien aikaansaannoksiin. Itselle oleelliseksi nousee kuitenkin siis tämä: Koulu on tekoja. Teot tehdään nyt, yksi kerrallaan. Jokaisen teon tulee johtaa kohti toivottua tulevaisuutta.


Tähän intuitiooni sisältyy tällainen arkiteoria:
Kun yhteiskunta on murroksessa tai sen edessä, koulussa herää muutoksen henki. Vaikkapa latinalaisen Amerikan historia kuvaa tätä niin koulun kuin kirkonkin osalta (oikeasti en tiedä tästäkään yhtään mitään). Sama pätee guru-Sahlbergin sanoin myös 1800-luvun lopun Suomeen. Oli vahva heräämisen aika, jossa koulussa toimiminen näyttäytyi niin henkilökohtaisesti kuin yhteiskunnallisestikin merkittävänä samassa rintamassa toimimisena valopäiden uudistajien ja taiteilijoiden kanssa. Oma tulkintani taas on, että vakaampina aikoina koulussa kyllä halutaan rakentaa tulevaisuutta, mutta kouluun hakeutuu sovinnaisia pärjääjiä, suorittajia ja vakauden ylläpitäjiä.


Oma jatkotulkintani on, että olemme eläneet tuollaisen poikkeuksellisen vakauden ajan. Koulu on täynnä kaltaisiani ihmisiä, jotka tarvitsevat resurssit, luvan ja valtuutuksen  toimimiseen. Tilanne muuttuu aika paradoksaaliseksi kun virkamies pyytää toiselta virkamieheltä (ja koko universumilta) lupaa muuttaa sitä, minkä palveluksessa on ja itse asiassa poiketa koko rakenteesta ja sen säännöistä. Yhteiskunnallinen muutos ei koskaan tapahdu entisten sääntöjen mukaan (vaikka en tästäkään tiedä tai ymmärrä mitään).


Että jos halutaan muutosta, tehdään se. Muutoksesta puhuminen on aika säälittävää, jos ei itse aio tehdä mitään. Itsessään tulevaisuus on aina yhtä kuin muutos. Kyse on vain siihen suhtautumisesta ja omista teoista sen pohjalta.


Mutta se diaesitys oli hyvä ja kiitettävän napakka, toisin kuin tämä blogahdus. Kiitos taas, Martti Hellström!

Tabletit pelastavat koulun?

Lueskelen tässä kirjoitusta Tablets Will Transform The Classroom.  Muutama ajatus nousee mieleen.

Aivan kuin puhuttaisiin lääkkeestä. Itselleni paljon uskottavammalta kuulosti juttu, jossa muutama päivä sitten luvattiin D-vitamiinitabletin pelastavan ihmisen koko loppuelämän. Voi tietysti olla, että sen uskottavuus ei ole yhtään suurempi.

Tässä asiana on tämä teknologiauskovaisuus. Itse olen ollut vahvassa uskossa 80-luvun alusta alkaen. Opettajana aloin käyttää koneita joskus ihan 90-luvun alussa, keräämällä poistettuja PC-koneita luokkaan - silloin kun Windows oli vasta 3.1 ja aivan köpö. Meni vain vähän aikaa ja alkoi huumaava meteli: "Uusi oppimiskäsitys!", "ATK!" ja vähän ajanpäästä "internet!". Oppimiskäsitys ei nyt ihan uuden karhea kuitenkaan ollut, ihan sama kuin 1800-luvun lopun reformisteilla - jotka lainasivat aika suoraan antiikista. Hölmöintä oli kuitenkin liittää yhteen oppimisen näkökulman muutos ja teknologian kehittyminen.

Nyt on, taas ja edelleen, ihan samaa sumeaa hölmöilyä. Kyllä, näen että koulu on väistämättömän muutoksen  edessä. Kyllä, teknologia on tehnyt sen ilmeiseksi. Ei, teknologia ei aiheuta muutosta eikä edes mahdollista sitä. Muutos syntyy, jos (kun?) kouluissa tajutaan oppimisen henkilkökohtaisuus ja samanaikainen yhteisöllisyys. Opitaan arvostamaan yksilöä ja yksilön kehittymistä siksi mikä hän voi parhaimmillaan olla. Joku steiner-hissa-maikka kirjoitti viikonloppuna tosi hyvin aiheesta eikä edes häirinnyt lukukokemusta liialla steinerilaisuudella ;) (minulla ei ole mitään steiner-pedagogiikkaa vastaan, mutta vahvat ismit haittaavat joskus lukijan kannalta itse asian näkemistä).

Tabletti EI pelasta koulua eikä edes muuta sitä. Se muutos tulee jos on tullakseen. Mieluiten niin, että kouluissa ihan haluttaisiin sitä muutosta. Ja sitten tehtäisiin muutosta.
Teknologia on vain väline, vaikkakin kiinnostava ja innostava sellainen.

Nelosvaroitus!

"Nelosvaroitus" - assesment OF/FOR/AS learning?
Mikä on "nelosvaroitus"? Sellainen annetaan oppilaalle ennen arviointia, jotta hänellä olisi mahdollisuus parantaa tuloksiaan. Ihan hyvä juttu siis, ettei nelonen tule yllätyksenä. Varsinkin esimerkiksi ysiluokkalaiselle jouluarvioinnin aikaan, jotta jää aikaa tsempata.

Nelosvaroitusta ei kuitenkaan aina voida antaa, koska tietoa huonosta suoritumisesta ei ole ajoissa olemassa. Tällainen tilannehan syntyy esimerkiksi silloin, kun jakson koe on vasta esimerkiksi pari viikkoa ennen jakson päättymistä. Silloin tieto mahdollisesta nelosesta syntyy arviointiprosessissa vasta juuri ennen jaksoarvioinnin antamista.

Mitä jään miettimään? OPH:n ja muut suuren mailman gurut kirjoittavat "Assesment OF learning", "Assesment FOR learning" ja "Assesment OF learning". OPS:n perusteet edellyttävät ainakin noita kahta ensimmäistä: oppimisen arviointia suhteessa tavoitteisiin ja oppimisprosessin arviointia. Toiveissa on myös tuo viimeinen, arviointi oppimisena, niin että oppijan "metakognitio" syvenee - ymmärrys itsestä oppijana ja omasta oppimisprosessista jäsentyy ja tulevaisuus näyttää ehkä siten kirkkaammalta.

NELOSVAROITUS! Kun annetaan nelosvaroitus, on kyse vain tavoitteen saavuttamisen arvioinnista. Jos nelosvaroitusta ei ehditä antaa, edes sitä ei ole saatu kunnollisesti tehtyä.

KOULU, OPETTAMINEN, OPPIMINEN
Nyt tulee kärjistävä lopputyhteenveto:
Opettajan tehtävä on kaikin mahdollisin (toki kohtuullisin) keinoin ja ponnistuksin mahdollistaa oppijan paras mahdollinen oppiminen.

Kun opettaja toteaa, ettei voi antaa nelosvaroitusta, hän toteaa samalla: en tiedä mitään kyseisen oppilaan oppimisprosesista. En tiedä edes saavuttaako hän minimitavoitteen ja pääsee läpi. Mitä opettaja on silloin kyseisen jakson ajan tehnyt? Opettanut, sellaisen määritelmän mukaan, että opettaminen on opettajan etukäteen tekemän(?) suunnitelman enemmän tai vähemmän onnistunutta läpiviemistä.

Johonkin unohtui oppilas, se joka oppii.

P.S. Mikä sitten on "koulu"? Sen pitäisi olla paikka, jossa paras mahdollinen oppiminen sujuu paremmin kuin missään muualla!

Mitä Pisa kertoo ja miten Twitter siihen liittyy?

Viime keväänä
pitkän, pitkän tauon jälkeen aloin pyrkiä takaisin tvt-asioiden aallonharjalle. En tarkoita että guruksi, vaan niin, että tietäisin missä mennään. Guruilun aika oli 90-luvulla, josta olin omasta halusta palannut takaisin ihmisten pariin ja kouluun. Tosin vain rehtoriksi.
Nyt olen siis palannut miettimään mobiilin, somen yms. roolia koulussa, oppimisessa, yhteisöllisyydessä. Twitter on ollut minulle se runsauden sarvi, jossa toisen löytämät viisaat on helppo löytää ja seurata. Vaikka moni asia on masentavan samoin kuin 90-luvulla, juuri tässä on tapahtunut iso kulttuurinen murros. Onko hyvä vai/sekä paha, että lähiyhteisön merkitys vähenee, kun hengenheimolaisia löytyy ympäri galaksia, en osaa sanoa. Kivaa se kuitenkin on.

Innostuin,
kun luin taas eilen Aviva Dunsigerin blogia, tällä kertaa kirjoittamisen opetuksesta. Itse asia oli painavaa ja innostavaa. Mihin kiinnitin erityisesti huomiota, oli Dunsigerin luokan fyysinen oppimisympäristö. Se on HIENO! Juuri noin pitää toimia. Fyysinen ympäristö kertoo enemmän kuin tuhat sanaa tai sata kuvaa siitä, millainen on sosiaalinen ja mentaalinen oppimimisympäristö. Mitä jään miettimään?

Tämähän ei ole Suomessa!
Pisan mukaan Suomi on oppimisen osaamisen ja toteuttamisen kehto. Näin sitä varmaan yksi ja toinen ammattikasvattaja on alkanut ajatella. Jos jotain on pielessä, niin se on kuntapäättäjien pienet aivot ja rahapussit. Itse opetus on niin hyvässä tikissä, että täydellisestä puuttuu vain se raha.

Saku Tuominen arvostelee työkulttuuria
ja siinä samalla huitaisee peruskouluakin Kodin kuvalehden jutussa. Töissä pitäisi osata olla fiksummin ja vastuullisemmin, eikä niin kuin peruskoulussa - tunnit täyteen ja omena opettajalle. Eli niin kuin Himasen "moitteettoman oleskelun" vyöhykkeellä. Miten se nyt noin sanoo? Suomalainen peruskouluhan on maailman paras.

Millainen meidän peruskoulumme on? Keskinkertainen?
Näistä näkökulmista herää ajatus. Onko suomalainen peruskoulu niin keskinkertainen, että siellä ei  ole laaksoa eikä kukkulaa. Pärjäämme isoissa testeissä, koska huonoja ei ole. Miten on sitten toisessa päässä käyrää? Inhoan puhetta huippuyksiköistä. Sen sijaan janoan innovaatiota, innostusta, uuden etsimistä. Miksi niitä tuntuu löytyvän vääristä maista eikä sieltä, minkä Pisa on pyhittänyt?


Mitä suomalainen koulu voisi oppia
Kyllähän meillä on Suomessa hyviä kouluja ja hyviä opettajia, tietysti. Mietin vain, onko meillä jotain opittavaa juuri tässä. Opettajuus Suomessa on perinteisesti hyvin yksityistä. Jakaminen on yhtä hankalaa onnistumisten ja ongelmien kohdalla. Erilaisen hyväksyminenkään ei ainakaan oman kokemuksen mukaan ole suurimpia vahvuuksiamme. Syntyykö tässä tilanne, jossa innovaatio jää luokan seinien sisään ja käpertyy kokoon? Parhaimmillaankin se saa näkyvyytensä sosiaalisessa mediassa, mutta ei omassa lähiyhteisössä. En näe tässä sinänsä mitään pahaa. Seuraus vain on aika väistämättä se, että innovaatio ei saa kaipaamaansa resurssia ja jää puristuksiin. Innovaatio haittaa ja uhkaa omaa yhteisöä, koska tapana ei ole, että jokainen tekisi avoimesti tavallaan ja kokemuksia vertailtaisiin yhdessä. Onkohan tämä asia jossain muualla toisin? Vastatkaa te jotka tiedätte!


Joka tapauksessa, ollaan avoimesti kiinnostuneita toisistamme, niin omassa lähiyhteisössämme kuin vaikka Twitterin kautta koko oppimisen maailmassa! Twitter kertoo minulle enemmän koulun  kehittämisestä kuin Pisa koskaan. Ilman Pisaa kovin moni vain ei olisi ollut kiinnostunut meistä. Jos se nyt on niin tärkeää :) 

Sen pitää olla näin

Pitkään olen miettinyt ja yrittänyt löytää ajatuksen päätä. Mistä tässä kaikessa somettamisessa, tvt:ssä ja mobiilissa on oikein kysymys. Eilen löysin jonkun vanhan lämpimän ajatuksen


"Kokeileva hapuilu"



En tiedä kuinka oikea tuo Freinet'n pedagogiikan suomenkielinen käännös on, kun en ranskaa osaa. Silti juuri tuosta on tässä kaikessa kyse - minulle. Freinet perusti ajatuksensa oppimisesta perusväittämiin http://elamankoulu.nettisivu.org/freinetin-perusvaittamat/, joita hän sitten konkretisoi hyvinkin perusteellisesti kirjoituksissaan käytännön toiminnaḱsi.

Lähde: http://www.ecoles.cfwb.be

Miksi kokeileva hapuilu on niin tärkeää, ja nimeen omaan juuri tässä yhteydessä? Teemu Arina viittasi asiaan Ylen aamu-TVssä  puhuessaan koulun ja aikuisten merkityksen muuttumisesta lapsen oppimisen piirin ja lähikehityksen vyöhykkeen uudelleen muotoutumisessa.
Oppiminen on oikeasti aina kokeilevaa hapuilua - aiemman kokemuksen perusteella tehtyjä yrityksiä kohti uutta ja tuntematonta. Koulu on muuttanut tämän käsityksen oppimisesta vastakohdakseen, jossa yhdellä on vastaukset ja tieto, mutta hän kysyy niiltä, jotka eivät tiedä. Tavoite on sitten saavutettu, kun oppija on omaksunut saman, jonka opettaja jo tiesi.

Minusta tämä some-hässäkkä on juuri kokeilevaa hapuilua. Annetaan sen olla niin! Ei yritetä löytää sitä oikeaa ja selkeää tapaa viedä somea ja mobiilia kouluun. Otetaan sen sijaan teot omiin käsiin ja rohkaistaan  toisiakin tekemään samoin. Tieto on jokaisen itse rakennettava, tekemällä ja yhdessä toisten kanssa. Ja tämä koskee ennen kaikkea opettajia, oppilaat tuon jo tietävätkin.