Minulla on unelma

Gil Garcia

Miksi Martin Luther King ei sanonut "Minulla on suunnitelma" / "I Have A Plan", vaan 

"Minulla on unelma!"

"I Have A Dream!"

Tällä viikolla jouduin tilanteeseen, joka ei ollut mukava. Yhteisesti nousi puheeksi se, että osa porukasta kokee toiminnan, johtamistapani takia, epämääräiseksi touhuiluksi ja että hommat on hoidettu huolimattomasti tai sinne päin.

Ei ollut mukavaa. Loukkaannuinkin. Silti jäin miettimään ja tiesin jo kotiin ajaessani, että niin tässä taas käy: nyt harmittaa, mutta seuraavana aamuna sitä taas laitetaan uutta matoa koukkuun tai mitä nyt sanonnat sanovat.

Mistä on kyse?

Ihmiset haluavat turvallisuutta. Ihmiset haluavat varmuutta. Ihmiset haluavat arjen sujuvuutta.
Kaikki oikein.

Mikä tässä on väärin?

Minä kannan unelmaa. Minä ajattelen, mietin, pohdin, rakennan sitä koulua, joka tarjoaa jokaiselle nuorelle avaimet hyvään elämään, oli se sitten johtajana tai työttömänä. Niitä taitoja, joita tarvitaan, oli kyse sitten ekologisista haasteista selviämisestä, globaalista kilpailukyvystä, perheen elättämisestä tai työttömyydestä selviämisestä.
Ja unelmaa koulusta, jossa aikuisena, töissä oleminen on palkitsevaa, innostavaa, joka päivä parempaa.

Sitten ymmärsin jotain.

Unelma ei ole suunnitelma eikä suunnitelma korvaa unelmaa!

AGeekMom

Olen epäonnistunut. Minulta on odotettu suunnitelmaa ja on varmaan ajateltu, että rakennan sellaista.


Minä rakennan ja kannan unelmaa!
Unelmaa koulusta, jossa jokaisen nuoren kokemus on tärkeämpää kuin mikään  muu. Koulusta, jossa hankitaan taitoja ja valmiuksia selvitä mistä vain tulevaisuudesta. Unelmaa koulusta, jossa jokainen kasvaa kohti omaa potentiaaliaan, on paras mahdollinen ja toimii toisten parhaiden mahdollisten kanssa. Sillä maailmamme on niin monimutkainen, että se vaatii erilaisten yhdessä toimimista. Ja ihmisyytemme vaatii, että ollaksemme onnellisia toimimme yhdessä.

Minä en tee suunnitelmaa!

En tee suunnitelmaa, koska se on muiden tehtävä - toki minunkin, mutta minun päätehtäväni on sen unelman vaaliminen. Minä rakennan ja valvon visiota, jonka pohjalle syntyy missio - itseä suurempi tehtävä, johon on helppo sitoutua.
Niiden pohjalle voimme  ja pitääkin laatia strategia, tavoitteet ja suunnitelma. Mutta järjestys on näin päin.

Luota ja olet turvassa

Tämä ei ole suunnitelma ja kyllä, voit olla turvassa. Sillä kyse on asiasta, johon olen sitoutunut sydämeni pohjasta. Siihen voi luottaa, vaikka se ei ole selkeä suunnitelma askelmerkkeineen. Minä olen johtajana sitoutunut unelmaani vahvemmin kuin mihinkään suunnitelmaan. En muuta suuntaa, vaan autan teitä toimimaan unelman suunnassa. Ja yhdessä olen valmis rakentamaan unelmasta paremman.

Yhdessä

Alan

Keskustellaan unelmasta. Rakennetaan siitä yhdessä parempi. Kaikki yhdessä.

Tehdään suunnitelma ja toteutetaan se yhdessä.

Sillä unelmia tarvitaan. Maailma muuttuu ja suunnitelmat vanhenevat aina käsiin. Mutta unelmat säilyvät, kun niistä pidetään huolta. Tarvitsemme unelmia enemmän kuin koskaan. Niiden pohjalta voimme tehdä suunnitelmia, joiden toteuttaminen on merkityksellistä ja innostavaa.

Mikä on sinun unelmasi?

Sen suunnitelman me kyllä teemme, 

kunhan meillä on yhteinen unelma.

Sinä 

oppilas, opiskelija, 

koulun työntekijä, vanhempi. 

Sinä. 

Ja me. 

Loppuun kiitokset mahtaville omalle työyhteisölle, internetille, Facebookille, Marjo Tavastille, Tero Toivaselle ja Mauri Laaksolle ajatuksista ja keskusteluista, kohti ajatuksen kirkkautta.

Sellainen koulu

"NYK NYT JA ENNEN"

Lukion kuvataide KU3-kurssin työnä laadittu "alle" 5 minuutin dokumentti NYK:sta nykyään ja aikaisemmin.

Tekijät Otto Salin ja Ville Nivala


Kiitos, Ville ja Otto!

"Me löydettiin kuva sun rehtorinuran alkuajoilta.

T. Sofia, Sofia, Ellu, Emilia ja Lucky"

Virtuaalilääkäri ja virtuaaliope?

Tuoreen uutisen mukaan Google testaa jo toimintoa, jonka avulla jotain sairautta googlaava ihminen yhdistetään netin virtuaalilääkärille. Monenlaisia ajatuksia herättävä uutinen! Haluan ihmisen hoitamaan itseäni! No ei se ihminen minua hoida nytkään vaan tuijottaa ruutua! Entä, voisiko jotain asiaa hakeva ihminen ohjautua virtuaaliopettajalle, joka opastaisi asian äärelle? 

Lääkärin työ on muuttunut sellaiseksi massojen läpimenoajan optimoinniksi, että persoonallisuus ja kohtaamien ovat siitä kaukana. Teknologian kehitys mahdollistaa jo nyt älypuhelimiin liitettävien mittalaitteiden avulla monenkinlaisen terveyden ja sairauden seurannan, laboratoriotestit jne. Tämä kehitys tulee varmasti jatkumaan. Tavallaan pelottavaa ja kiehtovaa yhtä aikaa, kaikenlaisia yksilön tietosuoja-asioitakin siihen liittyy. Mutta, jos se mahdollistaa sille oikealle lääkärille enemmän aikaa kohdata ja koskettaa oikeasti apua tarvitsevaa ihmistä, ollaan minusta hyvällä tiellä!

Milliaisia haasteita ja mahdollisuuksia virtuaalimaailma tarjoaa koululle?

Entä opetuksen kentällä? Teknologian kehitys voisi siis mahdollistaa lääkärille (ja potilaalle) paluun henkilökohtaisempaan suhteeseen, kun triviaali massan suodattaminen tapahtuu muualla ja helpommin?
Samalla tavalla opettamisen ei enää tarvitse olla vuosi etukäteen aikataulutettuja 45min settejä. Ollaan oppimisen asialla, mutta realismia on 10 min kokoontumista ja välineiden esille saamisen odottelua. Sitten ehkä 15 min koko porukalle luennoimista - niin että opettaja yrittää kohdistaa sen mediaanioppijalle. Samalla merkittävä osa porukasta osaa asian jo ennestään ja toisaalta yhtä merkittävä osa ei osaa pohjataitoja niin hyvin, että pystyisi täysipainoisesti seuraamaan opetusta. Ja kuinka paljon vartissa edes ehtii opettaa? Sitten seuraa 15 min harjoittelua, jossa kaikki aloittavat perustasosta ja etenevät tahtinsa mukaan vaativampiin harjoituksiin. Sitten 5 min lopetusta - eikä henkilökohtaista ohjausta ollenkaan, yksilöllisestä sitoutuneesta oppimisesta tai yhteisöllisestä tekemisestä puhumattakaan. Vaativat soveltavat harjoitukset jäävät kotitehtäviksi, koska käytettävissä olevan 45 minuutin slotin sisään niitä ei mahtunut. Kotona sitten sillä nohevalla on usein sitoutuneet ja taitavat vanhemmat, sillä vähemmnä motivoituneella ehkä samankaltaiset vanhemmat. Oppimisen erot sen kuin kasvavat.

Mikä voisi muuttua, tässä helposti saatavan tiedon ja monimutkaisten taitojen maailmassa?

Koulu voisi ja sen pitää muuttua henkilökohtaisen ohjauksen ja yhdessä tekemisen foorumiks, kun opettajuus osataan ja halutaan ymmärtää uusiksi. Oikein ymmärrettynä teknologia voi siis lisätä inhimillisyyttä ja yhteisöllisyyttä, eikä vähentää sitä. Toki toisinkin sen voi nähdä ja toisin se voi mennä.

Koulun tämän hetken ongelma on juurikin sen suurin vahvuus eli opettajan autonomia. Autonomian edut osaa kuvata jokainen, ne näkyvät niin viime vuosien tuloksissa kuin tämän päivän koulussakin. Ongelmaksi muodostuu se, että tietojen välittäminen ei ole enää kovin hottia, kun relevantti opettelemisen arvoinen tieto on niin vaikea määritellä. Toisen puolen muodostaa se, että myös oppilas kaipaa autonomian kokemusta.

Suomalainen koulu on opettajineen ainakin vielä hyvin arvostettu. Silti, aika moni relevantti taito opitaan jossain muualla. Se ei pidemmällä tähtäimellä lupaa hyvää koulun arvostukselle, varsinkin kun tulevaa menestystäkään ei voi koulussa itselleen varmistaa.

Oppia voi muuallakin ja jotkut eivät opi oikein koulussakaan. 

Muutos lienee tulossa, koulussakin. Oppija kaipaa autonomian kokemusta, hallinnan/pätevyyden kokemusta (mastery) ja yhteisön merkityksellisen jäsenyyden kokemusta.  Autonomia toteutuu koulussa heikosti ja sen ubiikki oppiminen haastaa tehokkaasti jo nyt. Mastery toteutuu vaihtelevasti.  Osa osaa ennestään, osa oppii ihan mukavasti, mutta osa ei opi ainakaan kovin tehokkaasti ja innostavasti. Ei kovin hyvä saldo siis.

Mikä on tärkeintä?  

Yhteisön jäsenyys on jo nyt koulun tärkein juttu. Kavereiden takia tullaan tai ollaan tulematta. Nuorten yhteisö ei vain juurikaan liity oppimiseen. Sen sijaan se liittyy esimerkiksi viihtymiseen ja kiusamiseen. Ja siksi se kyllä vaikuttaa oppimiseen, vaikka nuorten yhteisöt koulussa eivät juuri oppimisyhteisöjä ole. Tai - ovathan ne - ne vain suuntautuvat johonkin muuhun kuin siihen, mitä aikuisten yhteisö on määritellyt oppimisen kohteeksi.

Kun nuo kolme (autonomy, mastery, contribution ... toisi vaikea löytää suomenkieliset termit) ruuvataan kohdalleen, voidaan saavuttaa koulu, jossa nykyiset ja tulevaisuuden teknologiat mahdollistavat hyvinvoinnin ja oppimisen jokaiselle teollistumisen ajan koulua paremmin. Myös yhteisöllisyys rakentuu noiden kautta luonnollisesti yhteisen tehtävän äärelle. Sen me olemme koulussa jotenkin  'mahdottomana' jättäneet edes tavoittelematta. -huomio: Dan Pinkin termit ovat 'autonomy, mastery, purpose'. Hyvät nekin, mutta tuo yhteisön tärkeän jäsenen näkökulma 'contribution' on vielä tärkeämpi.

Ja samanlaisen paradigman muutoksen voinee ajatella myös terveydenhuollon muuttujan maailmaan, viitaten alussa olleeseen linkkiin.

Koulun teknologinen imperatiivi

En ole filosofian tuntija. Georg von Wright lienee teknologisen imperatiivin käsitteen lanseerannut. Se mitä voidaan tehdä, tullaan myös vääjäämättä tekemään. Uuden keksinnön myötä avautuvat uudet mahdollisuudet realisoituvat aina. Ja teknologian kehitys luo uusia tarpeita, jotka luovat uutta kehitystä, joka luo uusia tarpeita.

Millainen on siis mahdollisuuksien, tarpeiden ja kehityksen kehä, joka koulumaailmassa nyt toteutuu? Itse ajattelen, että alla kuvattu järjestys on se, jolla saamme koulun maailman positiivisesti kehittymään uuteen suuntaan  mahdollisuuksien kautta.

1) WLAN
2) Avoin WLAN
3) Nopeampi avoin WLAN
4) Ainakin jonkinlainen byod-politiikka, koska kaikki kuitenkin käyttävät laitteita - opettajia koulussa on niin vähän, että "kaikki" on joka tapauksessa riittävän totta
5) Laitteet opettajille
6) Laitteita oppilaille / opiskelijoille
7) Kokeiluja - ja lisää kokeiluja
8) Jatkuva yhteisöllinen keskustelu siitä, mikä on yhteistä kaikille ja mikä kunkin oma säätöä.
9) Kaikki jaetaan, kokemukset ja resurssit
10) Jatketaan silmät auki ja tehdään päätöksiä pala kerrallaan.

Muistaa vai oppia?

Kun otetaan puheeksi ulkoamuistamisen arvoisia asioita, ne kannattaisi luetella. Ja samalla pohtia, mitä nykymaailman taitoja tärkeämpiä ne ovat oppimisen aika- yms. resurssien suuntaamisessa.

Mikä on sellaista, joka parhaiten edistää kykyä oppia lisää ainakin seuraavat 50 vuotta, edistää kokemusta omasta hyvinvoinnista, merkityksellisyydestä ja autonomiasta sekä edistää kykyä olla yhteisön hyväksytty, arvostettu ja tuottava jäsen.

Siinä meille mietittävää.

Digioppimisesta

Miten opetetaan 2010-luvun digitaitoja?

Mitä jos aletaan tehdä vaan. Niillä laitteilla ja taidoilla, mitä on ja pyydetään ylhäältä lisää kokemuksilla perustellen.

Opettaja osaa pedagogiikan, antaa oppijoille tilaa tuoda privaatin osaamisen kouluun. Jakaa kollegoiden kanssa. Siinä syntyy oppimisen, innostuksen, jakamiseen ja osaamisen yhteisö, jossa tavat ja välineet elävät ajassa ja pedagogiikka kehittyy osana kansansivistyksen jatkumoa.

Vantaa ostaa 16000 tablettia. Vantaa ja Espoo ovat jo ostaneet älytaulut kaikkiin luokkiin. Mikä on muuttunut tai muuttuu? Niitä jäin miettimään.

Rehtori, YLE uutiset kertoo: "Opettajien kehitysintoon ei osata tarttua kouluissa"

Mielenkintoinen uutonen tänään YLE Uutisten nettisivuilla. Innostus, yhteisöllisyys, sitoutuminen, tulevaisuus eivät ole ihan helppoja sanoja koulun maailmassa. Lainaukset suoraan artikkelista, tuskin suoraan tutkijalta.

"Opettajien kehittämisintoa ei osata hyödyntää kouluissa. Asia selviää Turun yliopistossa perjantaina tarkastettavasta väitöksestä."

• "Opettajien kehittämisintoa" on vaikea hyödyntää, koska pohjalla on niin vahva oletus pedagogisesta vapaudesta. Pedagoginen vapaus on tärkeä asia, mutta sisältääkö se määrityksen siitä, mikä on kouluinstituution tai kyseisen koulun suunta ja tavoite?  Vai voiko jokaisella opettajalla olla oma suunta?


"Väitöstutkija Leena Liusvaaran mukaan rehtoreilla ei ole keinoja hyödyntää organisaation kehittämisestä kiinnostuneita opettajia."
• Mitä on innostuneiden opettajien hyödyntäminen? Jos se on sitä, että rehtori antaa mahdollisuuksia toimia oman innostuksensa suuntaisesti, se on kyllä mahdollista. Kun innostuksesta kumpuava toiminta törmää toisten "pedagogiseen vapauteen", syntyykö siinä konflikti yhteisön suunnasta ja tavoitteesta? Onko niin, että jokaisella on pedagogista vapautta niin paljon kuin sitä pystyy käyttämään törmäämättä toisen vastaavaan vapauteen?
  Onko ongelma siis innostuksessa, sen hyödyntämisessä vai yhteisön toimintakulttuurissa? 


"Rehtoreiden mukaan työyhteisön pitkän tähtäimen kehittäminen on kouluissa vaikeaa. Toisaalta rehtoreiden mukaan kouluilta vaaditaan jo nyt liikaa suunnitelmia ja siksi käytännön pedagoginen johtaminen kärsii."
• Taivahan tosi. Papereita pitää tehdä niin paljon, että aika menee niihin. Pitää olla suunnitelmia, joiden toteutumista voidaan arvioida. Päätöksiä, joihin voi hakea muutosta. Aika menee suunnitelmiin, arviointiin, päätöksiin ja muutoksen hakuihin.
  Laillisuus ja oikeudenmukaisuus ovat perusarvoja, mutta ei tämä ihan tolkulliselle tunnu.


"Rehtoreilla ei välttämättä ole selkeää näkemystä siitä, mitä osaamista opettajilla jo on ja miten sitä tulisi kehittää. Tästä johtuen myöskään opettajien täydennyskoulutuksessa ei usein huomioida koko koulun tarpeita, vaan opettajat kouluttautuvat oma-aloitteisesti."
• Toimintakulttuurinen kysymys: Onko opettajilla tietoa siitä, mitä oppilaat osaavat ennen kunkin aiheen aloittamista? Väitän, että ei useinkaan ole. Opetetaan asioita, ei auteta oppijaa oppimaan lisää.
  Sama vaivaa sitten aikuisten tasoakin. Ei rehtoria ehkä edes kaivata tietämään, mitä opettaja osaa ja mitä haluaa oppia. Enkä kovin usein - ainakaan tarpeeksi usein - muista kysyä, mitä osaat ja mitä haluat oppia.
  
  Ei ole näin synkkää kuitenkaan. Kyllä tässä ollaan jo oikealla tiellä kohti yksilöllistä oppimista ja yhteisöllistä tekemistä.


"Tutkijan mukaan rehtorikoulutuksessa tulisikin tarjota valmiuksia siihen, miten koulua kehitetään yhdessä opettajakunnan kanssa."
• Lähtisin liikkeelle opettajien toimintakulttuurin muuttamisesta eli opettajankoulutuksesta. Rehtorit ovat (entisiä) opettajia. Jos opettajat muuttuvat, rehtorit menevät siinä mukana. Toki meitä vanhoja pieruja voi kouluttaa myös (Siperia opettaa?) 


"Tutkimusta varten haastateltiin rehtoreita 14 koulusta."
• Pieni otos, mutta tapaustutkimukset kertovat usein eniten siitä, mitä kannattaisi ajatella tarkemmin.


Ja lopuksi: 
Aivan älyttömän mielenkiintoinen aihe. Koulua ja sen toimintakulttuuria kannattaa tutkia ja kehittää. Niin yliopistossa kuin jokaisen open/reksin tänään kohdallaan. 


P.S. Kirjoitin tämän työaikana, koska tämä on minun työtäni. Jaan tämän linkkinä omalle opettajakunnalle.