Matematiikan osaaminen on kriisissä!

Minua hämmentää tapa, jolla matematiikan oppimisen ongelmista kirjoitetaan nyt, paljon. En muista lukeneeni yhdenkään opettajan sanoneen, että hän päästää läpi harjoittelematta kertotaulua. Tai että ei anneta läksyjä.

Enkö minä vaan tunne oikeita opettajia vai mikä tässä mättää?

Entä jos on niin, että yliharjoitellaan? Treenataan ja drillataan liikaakin ja ainakin liian monia asioita ja liian nopeasti?

Entä jos kyse ei olekaan matematiikasta, vaan siitä että sen enempää opetus kuin oppiminen ei löydä painoalueita, fokusta, laatutekijöitä?

Painetaan vaan. Opitaan mutta unohdetaan?

Jos liika onkin liikaa? Että kyse ei olekaan matematiikasta, vaan oppimisesta, merkityksestä, ihmisestä? Elämästä, oppimisesta ja lepäämisestä?

Little less, little better.

Tämä ei ole vastaus, koska meiltä puuttuu oikea kysymys.

Läksyjä vai oppimista?

Alla olevan kirjoitin kommentteina yhteen Facebook-ketjuun. Kyse on siis läksyjen merkityksestä ja siitä, kuka voi kommentoida jonkun aineen oppimisen edellytyksiä. Otsikon keksin ihan kaikkien kalasteluksi :)

Kuka saa ottaa kantaa yhden oppiaineen oppimisen ja opettamiseen?
Minusta meidän pitäisi sallia kaikkien ja kaikenlaiset mielipiteet ja näkökulmat.
Jos vain ao. aineen opettaja voi kommentoida ao. ainetta, samalla logiikalla yhden opettajan opetusta voi kommentoida vain sama yksi opettaja. Kuka voi siis kommentoida yhden oppilaan kokemusta oppimisesta koulussa? Oppilas itse vai ei kukaan?

Mieluummin näkisin niin, että kaikilla on oikeus kommentoida, kunhan perustelee näkemyksensä. Itse sanoisin näin: kun kyse on taidosta, oppiminen perustuu aina johonkin määrään toistoja. Kun kyse on ajattelusta, oppiminen perustuu entisen mallin murtamiseen ja korvaamiseen uudella paremmalla. Kummasta aineen xxx oppimisessa on kysymys? Vai molemmista vai jostain muusta?

Ja millainen oppiminen tai oppiaine edellyttää osan tekemistä kotona, siis läksyjä?

Vai voisiko olla niin, että itseohjautuva oppija saa mahdollisuuden jäsentää oman ajankäyttönsä niin, että ehtii saada tarpeeksi aikaa ja erillisiä kertoja kunkin opeteltavan asian oppimiseen sen luonteen edellyttämällä tavalla?

Lupasin osallisuutta - ja osallistumista

Joskus jo aiemmin keväällä lupasin itselleni ja ääneen jollekin muullekin, että teen jotain osallisuudelle ja osallistumiselle omassa koulussani NYK:issä. Ei se siis minun omani ole, vaan minä olen sen oma.

Viikko sitten palatessamme junalla Oulusta kiihkeän viikon jälkeen (Tiimivalmentaja-koulutussessio Oulussa olisi ollut kiihkeä, jos olisin siihen ehtinyt osallistua. Vallu-luokkien informaatiosota sitten oikeasti oli kiihkeä minulle ja siihen totta vie osallistuin) mietimme apulaisrehtori MArian kanssa monia koulun  kehittämisen isoja linjoja. Koulun ovien avaaminen sekö sisään että ulos tuntui tärkeältä. Päätimme siis luoda uuden toimintatavan, jonka nimi on

NYKäsy

NYKäsy ti 26.4. klo 18-20 ruokasalissa

Oletko kiinnostunut kehittämään
- innostavaa, terveellistä ja monipuoliseen oppimiseen kannustavaa kouluympäristöä
- oppilaiden viihtyvyyttä ja hyvinvointia
- NYKin, yritysten, yhdistysten ja järjestöjen välistä yhteistyötä
- monialaisia oppiaineita laajempia oppimiskokonaisuuksia
- koulun, huoltajien ja koko kylän yhteistyötä?

Niin mekin. Tule kahvikupin äärelle miettimään yhdessä, miten saamme näitä asioita eteenpäin.

Ilmoittautuminen: http://bit.ly/nykasy1

Terveisin Maria ja Mikko

Sitten sattui eilen aamulla käsiin lapsiasiainvaltuutetun toimiston julkaisu "Eriarvoistuva koulu?" Ensin luin Martti Hellströmin nostot julkaisusta, sitten silmäilin itse julkaisua. Ja vimeiseksi luin sen huolela läpi ja jaoin muutamankymmentä lainausta Twitteriin ja Facebookiin. Siinä prosessissa ja syntyneissä somekeskusteluissa kehittyi ajatus siitä, että aika yksinkertaisella jutulla voin lunastaa toisen palan lupauksestani:

NYKin koululaisaloite!

Se voi olla mitä vain: oppimista ja opetusta, tapahtumia, hankintoja, toiminnan kehittämistä, tiloja, ruokailua... sinä päätät!
Jos ehdotuksesi on laajempi kuin koulua koskeva, se toimitetaan oikeaan osoitteeseen! Kaikkien aloitteet viedään eteenpäin yhteistyössä tukareiden, oppilaskunnan hallituksen, opettajakunnan, johtokunnan ja nuorisovaltuuston kanssa.

HUOMIO! Kun olet vastannut, näet kaikki tehdyt aloitteet. Myös oma aloitteesi on muiden nähtävissä. Samoin nimesi on muiden nähtävillä, jos sen kirjoitat.

Tee aloite: http://bit.ly/nykaloite
Katso aloitteet: http://bit.ly/nyk-aloitteet

Molemmat linkit ovat aidon avoimuuden ja osallisuuden hengessä avoimia kaikille. 16-vuotias konsulttini katsoi vähän vinoon, kun ajattelin laittaa nämä saataville vain omaan järjestelmäämme kirjautuneille. Niinhän se on, lähdetään luottamuksesta ja rajataan vasta, jos tarpeen on. Osallisuus syntyy luottamuksesta ja sitä pitää rakentaa niin, että myös nimettömästi voi tehdä aloitteita. Me aikuiset sosiaalisessa mediassa emme tätä aina oikein hallitse, luotetaan silti nuoriin.

Tällaista avoimuutta, kokeilua, osallisuutta ja osallistumista nyt.  

Ryhmätyö on syvältä

Miten tämä näin meni? Ja menikö? Kaikki ajatukset on taas kerran syntyneet yhdessä, somen syvistä metsissä. Eli ei tainnut mennä ihan noin kuitenkaan...

"Aikainen lintu madon nappaa" eli kannattaa olla liikkeellä ajoissa ja yksin. Kyse on kilpailusta.

"Toinen hiiri saa juuston" eli aina ei kannata olla se ensimmäinen, vaan ajoissa, mutta juuri oikeaan aikaan.

Molemmat ovat yksin tekemisen malleja. Toiset ovat vain kilpailijoita, tosin heitä voi käyttää hyväksi.
Perimmältään ihminen on kuitenkin laumaolento. Laumassa tai parvessa suurin osa voittaa, vaikka jollekin yksilölle voi käydä huonosti.

Teollistuminen teki tästä systeemin. Kokonaisuus on osiensa summa ja kun jokainen tekee hihnalla oman osansa, autoja valmistuu paljon nopeammin ja tehokkaammin kuin että jokainen yrittäisi tehdä omansa.

Miten sitten ryhmätyö on niin surkeaa?
Koska ryhmä on usein samanlaisten yhteisö, jossa ahkera ja nopea kokee kärsivänsä siitä, kuinka joutuu sopeutumaan toisen tapaan. Tai kuten se koulussa perinteisesti meni, tekemäänkin sen toisen työt. Opettajienkin työryhmät pyrkivät jotenkin luonnostaan jäljittelemään tehdasta. Jaetaan nopeasti kokonaisuus osiksi ja jokainen sitten tekee osuutensa, josta kokonaisuus kasataan. Liukuhihnan koulusovellus. Tuohan toimiikin, kun ratkaistava ongelmaon niin tuttu, että sen voi pilkkoa.

Wicked problems

Olemme siirtyneet aikaan, jossa on vaikeaa päättää edes mikä on ratkaistava ongelma, saati pilkkoa sitä. Siksi tarvitaan uudenlaista kykyä verkostoitua, kasata tiimi joka on paras mahdollinen tähän tilanteeseen, joka kykenee ratkaisemaan asioita, joita kukaan tiimin jäsen ei yksin vain pysty ratkaisemaan.

Tiimi ei ole yhteenlasku. Ei ollut liukuhihnakaan. Auto josta puuttui takapyörät ei ole mikään, jokainen osa tarvitaan. Tiimin kohdalla asia on vielä ilmeisempi. Kun tiimin pitää pystyä todella syvään dialogiin ja sitoutumaan yhteiseen tavoitteeseen, tiimi on osiensa kertolasku kuten Päivi Valo kirjoituksessaan Innostaja niin hyvin kuvaa. Kirjoituksessa oleva kuva pelkistää asian hienosti.

On tosi ymmärrettävää, että moni on kyllästynyt ryhmätyön tehottomuuteen. Silti yksin tekeminen ei ole kovin hyvä vaihtoehto juuri nyt. Joissain asiossa on, mutta moni asia on juuri nyt niin monimutkainen, että Lonely Rider ajautuu tekemään kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä, pieniä osia ja ratsastamaan unohdettuna auringonlaskuun.

Sama koskee perinteistä osaoptimoitua ryhmätyötä. Se ei vain riitä.

Työtä, aikaa ja tuloksia

Tajunnan virtaa Tiimimestari-koulutussession ja päivän Hesarin pohjalta.

Tänään Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen juttu työajasta ja sen kainalossa juttu työn tuottavuudesta. Tässä linkit noihin juttuihin, jaoin ne jo SOKF-ryhmään ja keskustelu asiasta lähti heti liikkeelle. Tärkeästä asiasta tuntuu siis olevan kyse.


HS 3.4.2016: Työaika on menneen maailman mittari – yhä useamman työ on ajasta ja paikasta riippumatonta
HS 3.4.2016: Miten työn tuloksia pitäisi mitata?

OAJ ihan ansiokkaasti puuhaa opettajille uutta työaikajärjestelmää (Mistä vuosityöajassa on kyse? Tässä OAJ:n mallit). Juuri sellaista keskustelua käydään nyt, joka joskus vuoden 2000 aikoihin oli todella ajankohtaista. Mistä asioista opettajan työ koostuu, miten ne asiat voi määritellä, miten työtä ajalla mitattuna voi allokoida ja miten tuosta työstä voidaan maksaa?


MITÄ MIETIN?

• Kuinka järkevää on nostaa kauhea myrsky ja riita asiasta, joka monella muulla asiantuntijatyön alueella on jo todettu ratkaisemattomaksi? 
• Pitäisikö huomioida opettajien oma kokemus, että työaika ei yksinkertaisesti sovi mittaamaan opettajan työssä koettua rasitusta tai saavutettua tulosta?
• Pitäisi määritellä, sopimalla tai määräämällä, mikä on koulun tehtävä? Se ei niin selvä oikeasti ole.
• Jos hyväksytään, että työn tuloksellisuudella - sopivasti määriteltynä - on roolinsa esimerkiksi palkan perusteena, niin miten työn tuloksellisuutta pitäisi arvioida? 

"Yksi kriteeri arvioinnissa voisi hänen mielestään olla asiakas: se, kuinka tyytyväinen asiakas kunkin työn tuloksiin on." Minna Huotilainen HS 3.4.2016

Jos lähdetään siitä, että oppilas oikeasti on asiakas. Koulu palvelee asiakastaan. Asiakas ei anna vastineeksi rahaa, vaan tekee sopimuksen, jota koko ajan säännöllisesti uusinnetaan. Tässä malli Tiimimestarien (lähde: Tiimiakatemia) oppimissopimuksesta:

Oppimisopimus:
1. Missä olemme olleet?
2. Missä olemme nyt?
3. Mihin haluamme mennä?
4. Millä keinoilla?
5. Mistä tiedämme että olemme perillä?


Otetaan lähtökohdaksi siis se kirottu paikallinen sopiminen. Pelottava skenaario, mutta onko vaihtoehtoa? Ja siis samalla kaavalla sopimalla opettajien omat sopimukset. Ja yhteisön yhteiset.

Mitä tähän tarvitaan? Ei muuta kuin toimiva tiimimalli (tai saa sitä, Martti, nimittää  yhteistoiminnallisuudeksikin) ja vahva luottamus.

Teemme yhdessä. 

Siksi: 

Arvostamme toisiamme. 

Siksi:

Luotamme toisiimme.

Siksi:

Olemme tärkeitä itsellemme ja muille.

Siksi:

Olemme iloisia ja voimme hyvin.

(opittu Pertti Parpalalta Ritaharjun koulusta)

Nyt taas muihin hommiin... 

Kukaan ei kysynyt, minä vastaan: Miten hyvä e-oppimateriaali poikkeaa perinteisestä oppikirjasta?

Erään Facebook-keskustelun osana päädyin puolustamaan tiedonrakenteluun pohjautuvien e-oppimateriaalien perusteita. Tässä tämä puheenvuoroni: 

Pakko puolustaa nyt XXXXXX:a, mutta teen sen enemmän konseptin kuin tuotteen näkökulmasta.

Esittetty kritiikki (oppimateriaalin aineiston niukkuudesta) on oikeutettua, kun pitää lähtökohtana ajatusta, että oppikirja on yhteenpaikkaan kerätty tiivis, hyvin toimitettu tietopaketti, jota opettaja valikoiden käyttää.

Nyt puheena olevassa konseptissa asiaa lähestytään vähän toisin. On pedagoginen ja osin varmaan mielipidekysymyskin, mitä pitää toivottavana. Konseptia pitäisi kuitenkin arvioida siitä näkökulmasta, miten se ratkaisee sen ongelman jota se pyrkii ratkaisemaan. Muuten keskustelu saa vähän outoja kaikuja.

Kyseisen konseptin lähtökohtana on yksilöllinen ja yhteisöllinen tiedonrakentelu ja ajatus siitä, että tekemällä oppii. Lähdekriittisyys syntyy parhaiten siinä, kun lähteitä käytetään ja samalla opitaan arvioimaan niitä. Tietokäsitys ja tiedon rakenne muotoutuvat aktiivisen ja vuorovaikutteisen prosessin kautta, jossa oppija ja oppimisyhteisö yhdessä kontribuoivat, opettajan ohjauksessa.

Opettajan rooli voi olla monenlainen, kuitenkin todennäköisesti aina enemmän ohjaava kuin perinteisessä luentomaisuutta painottavassa ja opettajan strukturoimassa opetuksessa.

Sanoisin noin omana näkökulmanani, että konsepti jäljittelee tiedoyhteisön tapaa rakentaa ja validoida tietoa, vaikka nyt tavoitteena ei olekaan universaalisti uuden tiedon tuottaminen.

Tässä mielessä valmiina oleva oppimateriaali on tosiaan vain pohja, jota opettaja, oppija ja yhetisö voivat opettajan ohjaamassa prosessissa viedä haluttuun suuntaan.

Tällaisesta mainioita esimerkkejä ovat (ainakin) Tabletkoulu, e-Oppi&Pedanet sekä myös avoimen oppimateriaalin käyttäminen jossain opettajan ohjaamassa ympäristössä - oli se sitten digitaalinen tai ei.Wikirjaston perusopetuksen osasto ja tyottajanyhteiseön Facebook-ryhmä antavat tästä hyvän kuvan. Suosittelen tutustumista!

Tämä pitkä kirjoitus siis siksi, että tämä konsepti ei pyri olemaan kiillotettu ja "valmis" paketti keittokirjamaisine käyttöohjeineen, kuten kaupallisesti menestynyt perinteinen oppimateriaali tuppaa olemaan.

Läppäri joka niemeen, notkoon ja peruskouluun

Helsingin Sanomat uutisoi eilen:
"YKSI kannettava tietokone jokaista 7–9-luokkalaista helsinkiläistä kohden, lisää laitteita muillekin luokka-asteille. Opettajille koulutusta digivelhoksi. Koulujen onnettomat tietoverkot kuntoon." (lue koko juttu)

Mielenkiintoista, innostavaa ja pelottavaa. Mielenkiintoista on se, että tähän käytettävät rahat ovat jostain muusta pois. Todennäköisesti jostain muusta koulutus- ja kasvatussektorilla. Millaisia linjauksia tähän asiaan liittyy Helsingissä?

Innostavaa on minulle henkilökohtaisesti se, että koska koulun tehtävä on tarjota mahdollisuus oppia tärkeäksi harkittuja tietoja ja taitoja, Helsinki on nyt oikeasti päättänyt tarjota kaikille tasapuolisesti mahdollisuuden oppia mahdollisuudet oppia digitalisaatioon liittyviä tietoja ja taitoja. Tämä on katsottu tärkeämmäksi kuin joku muu, jolle jää nyt vähemmän resursseja. Millaista toimintaa tämä päätös saa aikaan Helsingissä seuraavien kolmen vuoden aikana?

Pelottavaa on se, mitä tästä seuraa.
Joku kunta lähtee tekemään samaa "koska Helsinki". Ostetaan jotain laitteita sopimustoimittajalta  karmaisevaan hintaan, koska kunnassa ei ole ketään, jolla on osaaminen ja visio tehdä hyviä ratkaisuja. Tai päätösvalta vain on värillä ihmisillä.
Jopa pelottavampi näky on sellainen kunta, jossa digitalisaatio päätetään todeta hetken huumaksi ja pidetään kiinni vanhasta ja tutusta. Millaisiksi muodostuvat erot erot koulujen ja kuntien välillä oppilaiden tasa-arvon kannalta?

Pelottavinta on kuitenkin jo nyt alkanut ääripää-meininki. Helsinki on joko oikeassa tai väärässä. Todennäköisesti asia on kuitenkin sekä että. Elämme digitalisoituneessa maailmassa, jossa on osattava sen vaatimat  (ja mahdollistamat!) taidot ja toimintatavat. Silti, kaikkein tärkeintä on kasvaa hyväksi ja vahvaksi ihmiseksi, joka on merkityksellinen yhteisölleen ja sitä kautta itselleen. Kykenevä ratkaisemaan yhdessä ongelmat, olivat sitten pieniä tai isoja.

Digitalisaatio on. Se ei ole hyvä tai paha. Me olemme.