"Tulevaisuuden hyvä koulu" - innostuin Martin blogista

Martti Hellström kirjoittaa  aiheesta Tulevaisuuden hyvä koulu blogissaan http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2012/01/tulevaisuuden-hyva-koulu.ht/> ml. Kuten aina, asiaa on, lukeminen helppoa ja ajatuksia herää. Juuri tässä on minulle paras syy lukea blogeja ja blogata itsekin. Lukea, innostua, ajatella, testata ajatuksiaan. Generoida jotain toiminnaksikin ja vaikka dokumentoida sitä. Asiaan:


Oli kyllä tiiviydessään hyvä slideshow Martilla blogisivullaan. Sitä voisi jotenkin jakaa pohdinnan välineeksi vaikka kaikkiin kouluihin?


Itse jään miettimään sitä, miksi me puhumme "tulevaisuuden koulusta" oli se sitten hyvä tai huono. Aihe on kyllä älyttömän innostava ja tutkimisen arvoinen. Tulevaisuus kuitenkin tehdään nyt ja sen tekemisen instituutio on juuri koulu. Ketkä sen muutoksen tekevät - minusta juuri opettajat. Tästä siis nousee ajatukseni. Miksi meidän kouluihmisten pitäisi pohtia tulevaisuuden koulua, kun meidän pitäisi tehdä sitä hyvää koulua juuri tänään, tässä ja nyt. Sillä sitten rakennettaisiin "hyvää tulevaisuuden yhteiskuntaa", jossa luonnollisesti olisi myös "hyvä tulevaisuuden koulu". Minusta on pään pensaaseen pistämistä, jos me kouluihmiset keskitymme parantamaan tulevaisuuden koulua, kun pitäisi oikeasti tehdä ne teot heti ja viimeistään huomenna.


En varsinaisesti tiedä enkä ymmärrä tulevaisuusasiasta mitään, mutta omaan vahvan ituition :) Olen kiitollinen siitä,  että niin oppimisen ja tulevaisuuden tutkijat kuin muutkin tutkivat asiaa teoreettiselta kannalta. Sen verran kuin ehdin, jaksan ja ymmärrän perehdyn viisaampien aikaansaannoksiin. Itselle oleelliseksi nousee kuitenkin siis tämä: Koulu on tekoja. Teot tehdään nyt, yksi kerrallaan. Jokaisen teon tulee johtaa kohti toivottua tulevaisuutta.


Tähän intuitiooni sisältyy tällainen arkiteoria:
Kun yhteiskunta on murroksessa tai sen edessä, koulussa herää muutoksen henki. Vaikkapa latinalaisen Amerikan historia kuvaa tätä niin koulun kuin kirkonkin osalta (oikeasti en tiedä tästäkään yhtään mitään). Sama pätee guru-Sahlbergin sanoin myös 1800-luvun lopun Suomeen. Oli vahva heräämisen aika, jossa koulussa toimiminen näyttäytyi niin henkilökohtaisesti kuin yhteiskunnallisestikin merkittävänä samassa rintamassa toimimisena valopäiden uudistajien ja taiteilijoiden kanssa. Oma tulkintani taas on, että vakaampina aikoina koulussa kyllä halutaan rakentaa tulevaisuutta, mutta kouluun hakeutuu sovinnaisia pärjääjiä, suorittajia ja vakauden ylläpitäjiä.


Oma jatkotulkintani on, että olemme eläneet tuollaisen poikkeuksellisen vakauden ajan. Koulu on täynnä kaltaisiani ihmisiä, jotka tarvitsevat resurssit, luvan ja valtuutuksen  toimimiseen. Tilanne muuttuu aika paradoksaaliseksi kun virkamies pyytää toiselta virkamieheltä (ja koko universumilta) lupaa muuttaa sitä, minkä palveluksessa on ja itse asiassa poiketa koko rakenteesta ja sen säännöistä. Yhteiskunnallinen muutos ei koskaan tapahdu entisten sääntöjen mukaan (vaikka en tästäkään tiedä tai ymmärrä mitään).


Että jos halutaan muutosta, tehdään se. Muutoksesta puhuminen on aika säälittävää, jos ei itse aio tehdä mitään. Itsessään tulevaisuus on aina yhtä kuin muutos. Kyse on vain siihen suhtautumisesta ja omista teoista sen pohjalta.


Mutta se diaesitys oli hyvä ja kiitettävän napakka, toisin kuin tämä blogahdus. Kiitos taas, Martti Hellström!

Facebook töissä...Hesari heräsi.

Laitanpa omat ajatukseni talteen.


Hyvää on, että Hesari ottaa kantaa asiaan ja huomioi Facebookia usemmaltakin kannalta.
Mielenkiintoista taas on se, että Facebookiin suhtaudutaan kovin kokonaisvaltaisesti. Voisiko joku ajatella, että julkaistaisiin tulos, jonka mukaan vaikkapa 80% ihmisistä lukee työpäivän aikana. Näistä osa lehteä, jotkut kirjaa. Ja aikaa kuluu hukkaan!

Oikeassakin Hesari asiassaan on. Oli kyse sitten ammattikirjallisuuden lukemisesta tai sosiaalisesta mediasta, vaarana on että tärkeäkin asia / kehittäminen vievät liikaa aikaa ja tilaa työpäivästä. On kuitenkin vähän höperöä demonisoida Facebookia tässä. Minulle se kertoo siitä, kuinka eri kohdissa me ihmiset olemme menossa.

Tabletit pelastavat koulun?

Lueskelen tässä kirjoitusta Tablets Will Transform The Classroom.  Muutama ajatus nousee mieleen.

Aivan kuin puhuttaisiin lääkkeestä. Itselleni paljon uskottavammalta kuulosti juttu, jossa muutama päivä sitten luvattiin D-vitamiinitabletin pelastavan ihmisen koko loppuelämän. Voi tietysti olla, että sen uskottavuus ei ole yhtään suurempi.

Tässä asiana on tämä teknologiauskovaisuus. Itse olen ollut vahvassa uskossa 80-luvun alusta alkaen. Opettajana aloin käyttää koneita joskus ihan 90-luvun alussa, keräämällä poistettuja PC-koneita luokkaan - silloin kun Windows oli vasta 3.1 ja aivan köpö. Meni vain vähän aikaa ja alkoi huumaava meteli: "Uusi oppimiskäsitys!", "ATK!" ja vähän ajanpäästä "internet!". Oppimiskäsitys ei nyt ihan uuden karhea kuitenkaan ollut, ihan sama kuin 1800-luvun lopun reformisteilla - jotka lainasivat aika suoraan antiikista. Hölmöintä oli kuitenkin liittää yhteen oppimisen näkökulman muutos ja teknologian kehittyminen.

Nyt on, taas ja edelleen, ihan samaa sumeaa hölmöilyä. Kyllä, näen että koulu on väistämättömän muutoksen  edessä. Kyllä, teknologia on tehnyt sen ilmeiseksi. Ei, teknologia ei aiheuta muutosta eikä edes mahdollista sitä. Muutos syntyy, jos (kun?) kouluissa tajutaan oppimisen henkilkökohtaisuus ja samanaikainen yhteisöllisyys. Opitaan arvostamaan yksilöä ja yksilön kehittymistä siksi mikä hän voi parhaimmillaan olla. Joku steiner-hissa-maikka kirjoitti viikonloppuna tosi hyvin aiheesta eikä edes häirinnyt lukukokemusta liialla steinerilaisuudella ;) (minulla ei ole mitään steiner-pedagogiikkaa vastaan, mutta vahvat ismit haittaavat joskus lukijan kannalta itse asian näkemistä).

Tabletti EI pelasta koulua eikä edes muuta sitä. Se muutos tulee jos on tullakseen. Mieluiten niin, että kouluissa ihan haluttaisiin sitä muutosta. Ja sitten tehtäisiin muutosta.
Teknologia on vain väline, vaikkakin kiinnostava ja innostava sellainen.

Nelosvaroitus!

"Nelosvaroitus" - assesment OF/FOR/AS learning?
Mikä on "nelosvaroitus"? Sellainen annetaan oppilaalle ennen arviointia, jotta hänellä olisi mahdollisuus parantaa tuloksiaan. Ihan hyvä juttu siis, ettei nelonen tule yllätyksenä. Varsinkin esimerkiksi ysiluokkalaiselle jouluarvioinnin aikaan, jotta jää aikaa tsempata.

Nelosvaroitusta ei kuitenkaan aina voida antaa, koska tietoa huonosta suoritumisesta ei ole ajoissa olemassa. Tällainen tilannehan syntyy esimerkiksi silloin, kun jakson koe on vasta esimerkiksi pari viikkoa ennen jakson päättymistä. Silloin tieto mahdollisesta nelosesta syntyy arviointiprosessissa vasta juuri ennen jaksoarvioinnin antamista.

Mitä jään miettimään? OPH:n ja muut suuren mailman gurut kirjoittavat "Assesment OF learning", "Assesment FOR learning" ja "Assesment OF learning". OPS:n perusteet edellyttävät ainakin noita kahta ensimmäistä: oppimisen arviointia suhteessa tavoitteisiin ja oppimisprosessin arviointia. Toiveissa on myös tuo viimeinen, arviointi oppimisena, niin että oppijan "metakognitio" syvenee - ymmärrys itsestä oppijana ja omasta oppimisprosessista jäsentyy ja tulevaisuus näyttää ehkä siten kirkkaammalta.

NELOSVAROITUS! Kun annetaan nelosvaroitus, on kyse vain tavoitteen saavuttamisen arvioinnista. Jos nelosvaroitusta ei ehditä antaa, edes sitä ei ole saatu kunnollisesti tehtyä.

KOULU, OPETTAMINEN, OPPIMINEN
Nyt tulee kärjistävä lopputyhteenveto:
Opettajan tehtävä on kaikin mahdollisin (toki kohtuullisin) keinoin ja ponnistuksin mahdollistaa oppijan paras mahdollinen oppiminen.

Kun opettaja toteaa, ettei voi antaa nelosvaroitusta, hän toteaa samalla: en tiedä mitään kyseisen oppilaan oppimisprosesista. En tiedä edes saavuttaako hän minimitavoitteen ja pääsee läpi. Mitä opettaja on silloin kyseisen jakson ajan tehnyt? Opettanut, sellaisen määritelmän mukaan, että opettaminen on opettajan etukäteen tekemän(?) suunnitelman enemmän tai vähemmän onnistunutta läpiviemistä.

Johonkin unohtui oppilas, se joka oppii.

P.S. Mikä sitten on "koulu"? Sen pitäisi olla paikka, jossa paras mahdollinen oppiminen sujuu paremmin kuin missään muualla!

VAIHTOEHTOPEDAGOGIIKKAA JA VIRTUAALIOPETUSTA

Ajatuksia tämän päivän
TOISENLAISET PEDAGOGIAT JA VALTAPEDAGOGIAN HAASTE (8.-10.12.2011) -webinaarin ja Valtakunnalliset virtuaaliopetuksen päivät 2011 pohjalta
Kirjailen tänne lauseita sitä mukaa kuin niitä päivän aikana herää. Katsotaan syntyykö tästä josklus joku kunnon kirjoituskin

• Valtapedagogia vs. vallaton pedagogia (ja "joustava perusopetus" vs. joustamaton perusopetus) Mielenkiintoisia vastinpareja...
• Toivottavaa, että opettaja valitse pedagogisen ajattelunsa. Totta, jos toinen tie on valita pedagoginen ajattelemattomuus.
• "Vaihtoehtopedagogiikka = nimetään jonkun ukon tai akan mukaan eikä se kehity. Se jää paikoilleen."
• Paitsi esim. "Freinet-pedagogia"... Freinet ei halunnut olla ukko kaapin päällä. Haastoi toiset ja nostettiin jalustalle. Aiheesta kyllä.
• Vaihtoehtopedagogiat ovat mahdollisia vain silloin, jos on vallalla vaihtoehdoton pedagogia. Tämä jotenkin konkretisoitui 90-luvulla, kun näytti, että valtapedagogia moniarvoistuu. Oven valta pedagogisena perusrakenteena jätti kaiken kuitenkin ennalleen.
• Opettajuuden synnynnäisyyden myytistä puhui Jukka Ahonen joskus. Synnyt hyväksi opeksi. Jos huomaat sitten olevasi huono ja ei-synnynnäinen, paras pitää se omana tietona. Ovi kiinni. Siinä se.
• "Valtapedagogia = ei normatiivista, vaihtoehtopedagogiikka = valmis resepti eikä tutkimusta tarvita. Se toimii, jos uskot siihen."
• Vaihtoehtopedagogia syntyy historiallisesti siitä, että yhteiskunnallinen kehitys on ohittanut koulun enemmän kuin rinnanmitalla. Takana voi olla yhteiskunnallinen eriarvoisuus tai esim. teknologinen kehitys, kuten some nyt. Vaihtoehtopedagogia tarkoittaa etsimistä ja kysymyksiä, ei vastauksia ja dogmeja. Se, että vaihtopehtopedagiogia on dogmatisoitunut kertoo eniten valtapedagogiikan  täydellisestä pysähtymisestä. 
• "Nykyään nuorisokulttuuri (kasvatusosiolian alue) haastaa koulun. Ei siinä mitään vaihtoehtopedaa 1800-luvulta tarvita."
• Olet oikeassa! On todella sääli, että 1800-luvun reformit ovat edelleen ajankohtaisia.
• Sosiaalisen median aikana näkyy mielenkiintoinen ilmiö. Maailma avautuu, nuoret ja lapsetkin löytävät tietoa joka puolelta ympäriltään. Ilman mitään "tiedonkäsitystä" ja "medialukutaitoa" he huomaavat, että tietoa on monenlaista, monessa paikassa ja monen kertomana. En kyseenalaista metataitoja, totean näin: sehän on itsestään selvää. Mutta mitä tekee ope? Miettii, onko tähän nyt syytä lähteä. Meneekö tässä lapsi pesuveden mukana. Mitä pois, jos otan jotain lisää.
• Ja se lapsi ehtii kasvaa aikuiseksi. Todeten, että opettaja on yksi, kylläkin auktorisoitu, tiedonlähde. Paremmin tietoa saa kyuitenkin muualata. Ope jää arvioijaksi, normeeraaksi ja luokittelijaksi. Laittaa lapsen laariin, joka määrää tulevaisuuden. Jos määrää. 
• Miten käy koulun?

Mitä Pisa kertoo ja miten Twitter siihen liittyy?

Viime keväänä
pitkän, pitkän tauon jälkeen aloin pyrkiä takaisin tvt-asioiden aallonharjalle. En tarkoita että guruksi, vaan niin, että tietäisin missä mennään. Guruilun aika oli 90-luvulla, josta olin omasta halusta palannut takaisin ihmisten pariin ja kouluun. Tosin vain rehtoriksi.
Nyt olen siis palannut miettimään mobiilin, somen yms. roolia koulussa, oppimisessa, yhteisöllisyydessä. Twitter on ollut minulle se runsauden sarvi, jossa toisen löytämät viisaat on helppo löytää ja seurata. Vaikka moni asia on masentavan samoin kuin 90-luvulla, juuri tässä on tapahtunut iso kulttuurinen murros. Onko hyvä vai/sekä paha, että lähiyhteisön merkitys vähenee, kun hengenheimolaisia löytyy ympäri galaksia, en osaa sanoa. Kivaa se kuitenkin on.

Innostuin,
kun luin taas eilen Aviva Dunsigerin blogia, tällä kertaa kirjoittamisen opetuksesta. Itse asia oli painavaa ja innostavaa. Mihin kiinnitin erityisesti huomiota, oli Dunsigerin luokan fyysinen oppimisympäristö. Se on HIENO! Juuri noin pitää toimia. Fyysinen ympäristö kertoo enemmän kuin tuhat sanaa tai sata kuvaa siitä, millainen on sosiaalinen ja mentaalinen oppimimisympäristö. Mitä jään miettimään?

Tämähän ei ole Suomessa!
Pisan mukaan Suomi on oppimisen osaamisen ja toteuttamisen kehto. Näin sitä varmaan yksi ja toinen ammattikasvattaja on alkanut ajatella. Jos jotain on pielessä, niin se on kuntapäättäjien pienet aivot ja rahapussit. Itse opetus on niin hyvässä tikissä, että täydellisestä puuttuu vain se raha.

Saku Tuominen arvostelee työkulttuuria
ja siinä samalla huitaisee peruskouluakin Kodin kuvalehden jutussa. Töissä pitäisi osata olla fiksummin ja vastuullisemmin, eikä niin kuin peruskoulussa - tunnit täyteen ja omena opettajalle. Eli niin kuin Himasen "moitteettoman oleskelun" vyöhykkeellä. Miten se nyt noin sanoo? Suomalainen peruskouluhan on maailman paras.

Millainen meidän peruskoulumme on? Keskinkertainen?
Näistä näkökulmista herää ajatus. Onko suomalainen peruskoulu niin keskinkertainen, että siellä ei  ole laaksoa eikä kukkulaa. Pärjäämme isoissa testeissä, koska huonoja ei ole. Miten on sitten toisessa päässä käyrää? Inhoan puhetta huippuyksiköistä. Sen sijaan janoan innovaatiota, innostusta, uuden etsimistä. Miksi niitä tuntuu löytyvän vääristä maista eikä sieltä, minkä Pisa on pyhittänyt?


Mitä suomalainen koulu voisi oppia
Kyllähän meillä on Suomessa hyviä kouluja ja hyviä opettajia, tietysti. Mietin vain, onko meillä jotain opittavaa juuri tässä. Opettajuus Suomessa on perinteisesti hyvin yksityistä. Jakaminen on yhtä hankalaa onnistumisten ja ongelmien kohdalla. Erilaisen hyväksyminenkään ei ainakaan oman kokemuksen mukaan ole suurimpia vahvuuksiamme. Syntyykö tässä tilanne, jossa innovaatio jää luokan seinien sisään ja käpertyy kokoon? Parhaimmillaankin se saa näkyvyytensä sosiaalisessa mediassa, mutta ei omassa lähiyhteisössä. En näe tässä sinänsä mitään pahaa. Seuraus vain on aika väistämättä se, että innovaatio ei saa kaipaamaansa resurssia ja jää puristuksiin. Innovaatio haittaa ja uhkaa omaa yhteisöä, koska tapana ei ole, että jokainen tekisi avoimesti tavallaan ja kokemuksia vertailtaisiin yhdessä. Onkohan tämä asia jossain muualla toisin? Vastatkaa te jotka tiedätte!


Joka tapauksessa, ollaan avoimesti kiinnostuneita toisistamme, niin omassa lähiyhteisössämme kuin vaikka Twitterin kautta koko oppimisen maailmassa! Twitter kertoo minulle enemmän koulun  kehittämisestä kuin Pisa koskaan. Ilman Pisaa kovin moni vain ei olisi ollut kiinnostunut meistä. Jos se nyt on niin tärkeää :) 

Sen pitää olla näin

Pitkään olen miettinyt ja yrittänyt löytää ajatuksen päätä. Mistä tässä kaikessa somettamisessa, tvt:ssä ja mobiilissa on oikein kysymys. Eilen löysin jonkun vanhan lämpimän ajatuksen


"Kokeileva hapuilu"



En tiedä kuinka oikea tuo Freinet'n pedagogiikan suomenkielinen käännös on, kun en ranskaa osaa. Silti juuri tuosta on tässä kaikessa kyse - minulle. Freinet perusti ajatuksensa oppimisesta perusväittämiin http://elamankoulu.nettisivu.org/freinetin-perusvaittamat/, joita hän sitten konkretisoi hyvinkin perusteellisesti kirjoituksissaan käytännön toiminnaḱsi.

Lähde: http://www.ecoles.cfwb.be

Miksi kokeileva hapuilu on niin tärkeää, ja nimeen omaan juuri tässä yhteydessä? Teemu Arina viittasi asiaan Ylen aamu-TVssä  puhuessaan koulun ja aikuisten merkityksen muuttumisesta lapsen oppimisen piirin ja lähikehityksen vyöhykkeen uudelleen muotoutumisessa.
Oppiminen on oikeasti aina kokeilevaa hapuilua - aiemman kokemuksen perusteella tehtyjä yrityksiä kohti uutta ja tuntematonta. Koulu on muuttanut tämän käsityksen oppimisesta vastakohdakseen, jossa yhdellä on vastaukset ja tieto, mutta hän kysyy niiltä, jotka eivät tiedä. Tavoite on sitten saavutettu, kun oppija on omaksunut saman, jonka opettaja jo tiesi.

Minusta tämä some-hässäkkä on juuri kokeilevaa hapuilua. Annetaan sen olla niin! Ei yritetä löytää sitä oikeaa ja selkeää tapaa viedä somea ja mobiilia kouluun. Otetaan sen sijaan teot omiin käsiin ja rohkaistaan  toisiakin tekemään samoin. Tieto on jokaisen itse rakennettava, tekemällä ja yhdessä toisten kanssa. Ja tämä koskee ennen kaikkea opettajia, oppilaat tuon jo tietävätkin.